Armo, ei murha.

Luin juuri Timo Soinin plokia. Kirjoituksessaan herra ministeri kauhistelee eutanasian laillistamista ja vetää siitä johtopäätökset että jatkossa eutanasia tulisi suorastaan pakolliseksi työsuoritteeksi jokaiselle lääkärille. Soini myös kokee eutanasian (armo)murhana eikä sen puolesta halua äänestää.

Rakas ministeri, ja kaikki muutkin jotka lääketieteellistä kuolinapua vastustatte. Oletteko te ikinä oikeasti nähneet kuolemaa? Oletteko oikeasti ikinä katsoneet kivusta vääristyneisiin kasvoihin ja happea epätoivoisesti haukkovaa ihmistä? Onko kuoleva ihminen ikinä hurjan tuskan ja ahdistuksen vallassa puristanut kädestä teitä ja rukoillut auttamaan ja lopettamaan kivun?

kuva: beamingnotes.com

Olen lähihoitajan ammatissa työskennellyt jo lähes puolitoista vuosikymmentä ja sinä aikana pitkän pätkän sijoituspaikkani oli ns. raskaan hoivan osasto, saattohoito-painotteiseksikin mainittu. Olen nähnyt kuolemia laidasta laitaan, enemmän kuin tavallinen tallaaja tulee koskaan elämässään näkemään. Ensimmäinen kuoleman kohtaaminen oli kun saatoimme vanhempieni kanssa mummoa. Se kuolema oli kaunis, jopa 13vuotiaan silmissä. Se herätti nöyryyden ja kunnioituksen elämää kohtaan. Se herätti myös halun kulkea muidenkin rinnalla ihan loppuun asti. Kaikki muut kuolemat eivät ole olleet yhtä kauniita.

Olen nähnyt täysin kuolioon menneitä raajoja, iholle nousevia suuria kivuliaita vesikelloja ja nyrkin ja jopa kämmenen kokoisia makuuhaavoja. Kehon hidasta pettämistä kuoleman hiljaa hiipiessä nurkkiin. Aivan liian hiljaa ja hitaasti.

Tuskaista itkua kivun ja hädän keskellä kun syöpä jyllää esimerkiksi suolistossa, pahoinvointi vyöryy yli pienestäkin liikahduksesta. Suu on kuiva kuin sahara mutta mitään ei voi niellä koska mikään ei pysy sisällä.

Omaisten itkua ja rukouksia siitä että kuolema jo tulisi. Tulevan lesken hiljaisia kuiskauksia siitä kuinka puoliso saisi jo antaa periksi ja kuolla. Epätoivo siitä miten rakas ihminen kärsii joskus viikkoja, kuukausia ilman että kunnollista apua voidaan antaa. Eikä toivoa paranemisesta enää missään nimessä ole.

Liian useassa tapauksessa lääkärit ovat olleet turhankin varovaisia esimerkiksi kipulääkkeiden kanssa. Ei nyt sentään morphinia ettei potilas tule riippuvaiseksi. Vaikka elinaikaa on jäljellä ehkä vain päiviä, joten riippuvuus nyt siinä kohta ei liene todellinen ongelma. Pahimmillaan laitoksessa yhden hoitajan vastuulla esimerkiksi yövuorossa on yli 20 hoidettavaa, kuinka paljon silloin jää aikaa saattaa kuolevaa. Kauheat kivut, pelko, avuttomuus ja yksinäisyys.

Kunnes kuolema vihdoin tulee, yksin.

Arvoisa ministeri ja muut eutanasian vastustajat. Tällaisen karmean lopunko haluatte rakkaillenne ja muille ihmisille? Kun enää mitään parantumisen mahdollisuutta ei ole niin tekö ihan oikeasti vetoatte elämän arvokkuuteen ja elämän suojelemisiin siinäkin kohtaa kun se elämä on enää irvikuva siitä mitä se joskus oli. Kun jokainen hengenveto sattuu ja kuoleva ei enää jaksa edes itse kipulääkettä pyytää. Onko se teistä oikeasti arvokasta elämää? Onko se kohtuullista ja oikein meistä kellekään?

Itse näen eutanasian tärkeänä osana hyvää elämää ja sen elämän kunnioittamista. Jos kertakaikkiaan mitään parantumisen mahdollisuuksia ei enää ole, on vain tuskaa ja hirveää kärsimystä, ei se ole enää mitään muuta kuin syyttä suotta annettu rangaistus ihmiselle. Siinä kohtaa olisi todellista armoa päästää kärsivä kärsimyksistään.

On erikoista että puhumme rakkaiden lemmikkiemme kohdalla kuinka on suurinta rakkautta päästää irti ja lopettaa kärsimykset kun enää ei voida parantaa, mutta kun puhumme vaikka omasta mummosta tai puolisosta niin se ei olekaan rakkautta vaan murha.

En usko että eutanasian laillistaminen aiheuttaa mitään boomia alkaa lopettaa kaikkien kuolevien elämää ihan tuosta vain, kevein perustein. En myöskään usko että on mahdottomuus lääkärin kieltäytyä kyseistä toimenpidettä suorittamasta. Jos halutaan niin eutanasia voidaan takuulla laeilla ja säädöksillä kohdentaa niin että sitä käytetään oikein.

Rakas eutanasian vastustaja, toivon täydestä sydämestäni kuoleman jollakin tapaa kohdatessasi (esimerkiksi oman läheisen kohdalla) että se on lempeä ja arvokas. Mutta jos se valitettavasti lukeutuu niihin vähemmän lempeisiin niin muista että siihenkin olisi ollut toinen keino. Armo. 

 

 

 

Kirjoittaja on Hanna Jokinen, Lähihoitaja ja SuPer-aktiivi