Bodia. Sporttia. Ja tsemppistä.

 

Ihailtavan moni tuttava on tälläkin viikolla kirjoittanut blogissaan tai päivittänyt facebookiin hehkutusta liikunnallista aktiviteeteistaan, painonsa alaspäin surffaavista kilomääristä ja uuuuuuh ihanista terveellisistä aamu-, päivä- tai iltapaloistaan. Ja kiitos tästä kaikesta oikeesti, vittuilematta, motivoihan se itseäkin motivoituneiden tyyppien stalkkaaminen. Motivoi, mutta myös vähän kadehdituttaa. Ahdistaakin? Vaikkakaan se ei toki ole “terveellisempien” kanssaeläjien syy. Ei tietenkään.

 

Uskon että siellä jossain on myös muitakin joita ahdistaakin vähän innokkaiden sporttaajien/terveys-syöjien/vahingossa täydellisen kauniiden ihmisten hyväntahtoinen, iloa pursuva hyvinvoinnin sanoma. Homo Sapiens on toisinaan Kade Sapiens. Minä ainakin. Käsi pystyyn jos joku muukin on jopa vähän kade moisesta innokkuudesta kun oma kipinä on hukassa. Että toisinaan kateuteen syyllistyy kenties joku muukin kuin minäkin kun oma lautasmalli on kaukana terveellisestä ja ainoa liikunta on lähinnä sormijumppaa Candy Crush Sagaa pelatessa tai sohvan uumenista kaukosäätimen näppäilyä. Ja hyvä kun aamulla on hampaat harjaannut ja paidan saanut oikeinpäin päälle.

 

Tämä vähän erilainen ulkonäkö-päivän ateriat-liikunta postaus on kaikille teille joilta just nyt on hukassa motivaatio. Ihan vaan ääneen sanoakseni että on meitä muitakin, et oo yksin. Ja aina ei vaan jaksa.

 

Meitsi on tässä viikon-pari (yhtä risteilyä lukuunottamatta) kulkenut erilaisissa lököverkkareissa ja kulahtaneissa huppareissa. Ja ei, ne ei todellakaan ole mitään upeita teknisiä urheiluvaatteita vaan ihan jostain tarjoistalon alesta ostettuja. Kuhan on mukavat päällä. Ei kierrä, ei hierrä.

Päivän meikki ja kampaus? Niin mikä? Pari pinniä kun sutasee pörröisen kuontalon sekaan niin kyllä se kyydissä pysyy. Ja meikkaamisenkin voi unohtaa, finniä pukkaa mutta pukatkoon.

 

Kas noin, lötköpötköt jalassa, polvipussein tietenkin, neuleen helmassa vähän suklaata.

Dresscode: suomursu.

 

”Parhaan” päivän ruokavalio tässä männä viikoilla näytti heikolta. Kalapuikkoja ja riisiä, aamupalaksi jäätelöä. En voi suositella kellekään, mutta meni se näinkin kun päivän tärkein tehtävä oli nukkuminen ennen yövuoroa. Ja sit yövuorossa oli muuten irtokarkkeja eväänä.

 

 

Päivän aikana liikunta on ollut tosiaankin lähinnä tietokoneen rääkkäämistä ja puhelimella todella fiksua näpyttelyä, minäkö addiktoitunut mobiili-peleihin? En suinkaan!

 

 

Mutta, ystävät hyvät. Joskus tulee näitä päiviä. Jopa viikkoja. Mutta ollaanhan armollisia vaikka voitas hanskata hommat vähän tyylikkäämmin ja paremmin.

Aina voi palata takaisin perusasioiden äärelle ja pohtia mitä hyvää itselleen saa syömällä paremmin kuin riisiä ketsupilla. Tai mikäs se aikanaan, niinä parempina päivinä, olikaan syy mikä sai kiskomaan Asicset jalkaan ja hölköttelemään hien pintaan. Voi myös panostaa vähän ulkonäköön jos tuntuu valjulta hiihdellä niissä verkkareissa viikosta toiseen.

Joskus sitä tekee kaikki vähän hullusti, mutta aina on mahdollisuus kääntää kelkkansa. Seuraavan kerran pakastimesta voi napata vadelmia eikä kermajäätelöä. Mitään ei ole menetetty vaikka jokunen viikko menisi hurlumheitä. Elämä on paljon muutakin kuin jatkuvaa kurinalaisuutta ja mahdollisimman oikein elämistä. Usein mönkään menneistä asioista ja ajoista oppii eniten.

 

Joskus tuntuu että tosi moni korvaa esim sokeri-riippuvuuden, lohtusyömisen tai vaikka roskaruokahimon diettiaddiktiona tai pakko-liikuntana. Ennen tyydytystä suruihin toi ehkä suklaalevy, ahdistava elämäntilanne turtui mäkkärissä tai sipsikupin äärellä. Nykyään sama ihminen saattaa ajatella olevansa ”kuivilla” moisesta kun tarkkaan punnitsee, mittaa, laskee kaloreita/hiilareita, välttelee, kieltäytyy, karsii, hölkkää, humppaa, pumppaa.

Koska on PAKKO. Koska muuten ahdistaa.

Mutta kohdataanko vieläkään niitä tunteita mitkä alunperin ajoi esim lohtusyömiseen? Vai vastataanko niiden tunteiden aiheuttamiin addiktio käytymis-malleihin vaan eri addiktioilla. Tuleeko turvallisuuden tunne sitä suuremmaksi mitä enemmän pingottaa? Saako sillä pysyvän mielenrauhan vai johtaako se vain tiukistelu-repsahtelu kierteeseen. Toki varmasti addiktio terveelliseen syömiseen ja liikuntaan on terveyden mittareiden (paino, vyötärönympärys, ehkä verenpaine ja kolesteroli ym) mukaan parempi asia, mutta mitä se tekee psyykelle. Onko ihmisen yhtään henkisesti terveempää paeta demoneitaan pakonomaiseen liikuntaan ja laihduttamiseen kuin pullan mussutukseen?

 

Sana repsahdus itsessään on hurjan negatiivinen. Repsahdus, mokaaminen, dietiltä lipsuminen, kurin palautus, takaisin ruotuun, tiukistelu, tiukka linja… Osataanhan me tää sanasto kyllä.

“Mä kesällä/pikkujoulu-aikaan/pääsiäisenä/viime kuussa vähän repsahdin, mut nyt mä taas laitoin itseni kuriin”.

“Mä tunnustin mun valmentajalle/ystävälle/personal trainerille/lenkkikamulle mun SYNNIT ja että mä MOKASIN laihduttamisen suhteen ja nyt mä taas koitan elää OIKEIN”.

“Mun paino ei oo pudonnu kun 300grammaa tällä viikolla, nyt mun pitää ottaa tiukempi linja”.

Miksi näin? Jos oikeesti sitä painoa on kerryttänyt vaikka 20 vuotta kun syystä tai toisesta on esim syönyt suruunsa tai ei ole löytänyt itselleen sopivaa tapaa suhteuttaa syömistä ja liikkumista niin miten voi edes olettaa että esim kahdessa kuukaudessa olisi “kuivilla” vanhoista tavoistaan. Miksi edes leikkiä että vuodessa tai kahdessa on ihan sataprosenttisen varmasti oppinut uudet tavat ehkä vuosikymmeniä vallinneiden tilalle.

 

Miksi hitossa pitää syyllistää itseään ja käyttää kauhean negatiivisiä termejä uusista elintavoistaan poikkeamiselle? Samalla leimaten kaikki muutkin uusista elintavoistaan syystä tai toisesta poikenneet “repsahtajiksi”, “mokanneiksi”, “syntiä tehneiksi”…

Hei tää on kuitenkin meidän ainoo elämä josta ois tarkoitus myös nauttia. Ei vaan suorittaa kohti jotain päämäärää tuskan ja tylsyyden kautta. Koskaan ei voi tietää paljonko meillä täällä on aikaa. Jos siis vain tuijottaa sitä -30kg tavoitettaan ja surkuttelee itseään kun ”repsahtaa” niin jää paljon hyvää kokematta. Koskaan ei tiedä saako edes elää niin kauan että ennättää vaikkapa treenata itsensä maratoni-kuntoon tai laihtumaan johonkin tiettyyn vaatekokoon.

Miksi ruoskia itseään ihan hulluna ja armotta kun voisi vaan todeta että nyt kävi näin, ei tarvita mitään suurta draamaa vaan voin miettiä mitä tapahtui. Mitä voisin tehdä toisin jotta uusien elintapojen noudattaminen olisi jatkossa mahdollista. Olinko liian maaninen? Liian tiukka? Liian armoton itselleni? Olenko tavoittanut tunteeni ja syyni lihomiseen/liikkumattomuuteen oikeasti vai pitäisikö minun syyllistämisen ja tiukistelun sijaan pysähtyä miettimään psyykettäni enemmän?

Onko minun elämäntapa muutokseni asia joka pitää kaivaa esille joka kahvipöydässä ja kassajonossa. Tarvitseeko jokainen gramma kärättyä tai menetettyä painoa kuuluttaa kaikille. Mietinkö koskaan kiinnostaako kanssakulkijoita minun syömiseni, jumppaamiseni tai itsesyytökseni. (tokihan siis jokainen saa toki esim omalla facebook-seinällään, blogissaan jne kirjoittaa juuri itselleen tärkeitä asioita. Vallankin esim jos on uuteen elämäntapaan keskittyvä blogi kyseessä. Mutta toisinaan tätä oman elämäntavan ja laihdutusaddiktion mouhoamista tulee vastaan myös tilanteissa joissa kuulija ei oikein voi valita haluaisiko seillaista kuunnella).

Tietenkin terveydestään ja kunnostaan huolehtiminen on tärkeää, mutta nykypäivänä vallalla vaan on monesti hyvin äärimmäiset suuntaukset, hyvässä ja huonossa. Halutaan äärestä laitaan viikossa. Sohvaperunasta maratoonariksi, huomattavan ylipainon BMI:stä normaaliin BMI:hin, mitä pikimmin sen parempi. Oikotie onneen ja sitten ihmetellään kun pään sisällä on yhä yhtä huono olo.

Itselle tärkeäksi on muodostunut terveyden tavoittelu joka ei ole pakkomielteistä. Vielä en vaan sitä kovin hyvin hallitse. Tiedän että voidakseni hyvin minun täytyy joitain asioita karsia, mutta sen löytäminen mikä karsimisen määrä on pingoittamatonta onkin sitten se ydin kysymys.

Mutta sen tiedän että mitä enemmän pingotan, syyllistän itseäni, meuhkaan ja keskityn vain päämäärään matkan sijasta, niin sen varmemmin löydän itseni näiltä irtokarkki-nuudeli-kalapuikko viikoilta.

Viljat ja runsas määrä hiilihydraatteja tekee mulle tukalan olon, väsyttää ja vaikuttaa mielialaan.

Mutta mistä karsia, mitä jättää. Sitä tässä nyt koitetaan löytää.

Selkä vaatii liikuntaa, mutta kuinka usein? Kuinka rankkaa? Kuinka saada liikuntamotivaatio säilymään ja paljonko ja kuinka raskasta liikuntaa jaksaa fyysisen työn ja kahden kroonisen, väsymystä ja kipuja aiheuttavan sairauden kanssa?

Näihin kysymyksiin haetaan vastausta. Onneksi on loppuelämä aikaa.

Joten ei muuta kun häntä pystyyn muutkin terveellisyyden polulta eksyneet. Pienin askelin takaisin polulle, sitten kun taas pystyy. Ilman syyllisyyttä!

Seuraavasta ateriasta voi aloittaa ja tehdä parempia valintoja. Tänään voi lähteä lenkille, vaikka vaan vartiksi että saa veren kiertämään.

Ennen kaikkea, tänään voi pysähtyä miettimään mitä just minä haluan. Ja pakenenko jotain joko roskaruoka landiaan tai pakonomaisen tiukisteluun?