Itsetunto ja ihanteet.

Olen jo pidemmän aikaa pyöritellyt mielessäni kirjoitusta itsetunnosta, saamatta oikein ajatuksia paperille asti.

Viikonlopun keskustelut ystävän kanssa saivat miettimään ja haastamaan omaa ajatusmaailmaa.

 

Keskustelumme koski sitä miksi lähelle median luomaa kauneusihannetta päässeet naiset (ja miksi ei miehetkin) toisinaan ärsyttävät kanssaeläjiä.

Jäin jälkikäteen miettimään itsekin sitä että miksi esimerkiksi itse koen henkilökohtaisesti kauniimmaksi (nais-)vartalon johon ei olla koskettu kirurginveitsellä kuin kropan joka on keinotekoisesti muokattu vastaamaan sitä ajatusta jota media useimmiten meille syöttää.

Toki itsekin arvostan esimerkiksi terveen näköistä lihaksikasta treenatun urheilullista kroppaa, tai ehkä vielä enemmän sitä työn ja omistautumisen määrää joka sen luomiseksi on tarvittu. Mutta silti en näe sitä sellaisena kroppana joka sulkisi pois ”ihan tavallisen” kropan kauneuden.

Toki on täysin henkilökohtainen valinta suurennuttaa (tai pienennyttää) rinnat, pumppauttaa huuliin täytettä, leikkauttaa alimpia kylkiluitaan jotta saisi kapeamman vyötärön, käydä rasvaimussa, kiristää kasvoja tms. Enkä voi ketään sen takia arvostella, enkä haluakaan. Enkä sano että se useimmissa tapauksissa kenestäkään rumaa tekisi. Jostakin syystä itse vain olen aina pitänyt kiinnostavimpina ja kauneimpina ihmisiä joissa on joku särmä. Joku pieni särö joka tekee inhimilliseksi ja tietyllä tapaa tavallisemmaksi. Ihmiseksi. Itse en näe ”täydellisyyttä” tai sen tavoittelua absoluuttisena kauneutena. Tai sanotaanko mieluummin niinpäin että en en näe kauneusihanteesta poikkeavia piirteitä kauneutta vähentävinä seikkoina.

Itselleni tärkeä pointti kauneudessa on omien hyvien puoliensa korostaminen ja tapa olla omissa nahoissaan. Ihminen joka rutisee koko ajan omista puutteistaan keskittyen vain siihen minä kokee olevan itsessään epäkelpoa alkaa usein muutenkin ulospäin näyttää vähemmän kauniilta koska kyky olla sinut kroppansa kanssa puuttuu. Ja jatkuvalla rutisemisella ja ”huonojen puoliensa” vatvomisellahan vetää sen muiden huomion oikein korostetusti niihin kohtiin joihin ei ole itsessään tyytyväinen. Samoin ”ruma luonne” tekee hyvinkin kauniista ihmisestä väistämättä vähemmän viehättävän.

En oikein saa itsekään kii siitä miksi ajattelen näin. Onko se joku salassa kytevä kateus siitä että jollakulla on aikaa, rahaa ja sitkeyttä muokata itsensä kirurgialla, ruokavaliolla, rankalla treenillä ja kosmetiikalla hyvinkin lähelle sitä mitä meille media kultalautasella tarjoilee naisen tai miehen malliksi.

Eikö minun oma itsetunto vain riitä ja tuleeko alemmuuden tunne kun jotkut ihmiset ovat ”melkein täydellisiä”?

Vai onko kyse siitä että aidosti vain näen ”tavallisen kehon” rikkautena ja näen särmissä niiden kauneuden. Mieluummin vähän rosoa kuin täyttä kiiltokuvaa?

Tähän en oikein osaa vastata.

 

Myöskään en osaa täydellisesti vastata kysymykseen mitä on hyvä itsetunto?

Kuulin jokin aika sitten että olin uuden ihmisen tavatessani antanut ulospäin kuvan että olen varma ja rento. Todellisuudessa tässäkin tilanteessa jännitin hillittömästi että josko tää uusi ihminen pitää mua dorkana. Näytänkö jotenkin kummalliselta tai puhunko aivan idiootteja. Ja kun kohtaaminen liittyi vielä työhön niin mietin osaanko olla tarpeeksi ammattilainen ja asiantunteva.

Oli tosi kiva kuitenkin kuulla ettei mikään siitä ajatusmylläkästä ollut kuitenkaan näkynyt ulospäin.

Mietin joskus että miten paljon lopulta ulkonäkö ja itsetunto liittyvät yhteen. Ovatko lähempänä kauneusihannetta olevat ihmiset itsevarmempia oikeasti vai ovatko vain huomiota osakseen saadessaan oppineet kätkemään epävarmuutensa?

Onko tarpeella muokata ulkonäköään radikaalistikin tekemistä sen suhteen että haluaa ihailua ja hyväksyntää tai ettei oma itsetunto kestä tavallisuutta tai kauneusvirheitä itsessään? Tuoko leikkaus tai muu muutos enemmän itsetuntoa vai siirtyykö tyytymättömyys vain koskemaan jotain muuta kohtaa kehossaan?

Eikö ihminen ole tarpeeksi vahva siihen että osaisi ottaa kropastaan ja ulkonäöstään kaiken irti ilman että tarvitsee laihduttaa tai hankkia lisäkiloja? Treenata lihaksia näkyviin? Suurennuttaa tai pienennyttää rinnat tai muuta vastaavaa.

Vai onko esimerkiksi vaikka kasvojen kohotusleikkaus tai ryppyjen korjailu botoxilla todellakin rehellisesti toimenpide vain itseään miellyttääkseen jonka jälkeen voi hyvin itsensä kanssa ja on tasapainoisempi myös henkisesti? Miksi toisaalta kasvot eivät saisi roikkua tai rypyt näkyä? Miksi rinnat tulee olla tietynkokoiset? Miksi vatsalihakset täytyy paistaa sixpacina nahan alta?

Miksi kauneus ei voisi tulla kaikissa kokonumeroissa ja ikävuosissa?

Näihin kysymyksiin en taida koskaan saada vastausta, eikä kai kukaan niihin mitään absoluuttista vastausta voi antaakaan.

Ehkä mulle riittää oma määritelmä siitä että hyvä itsetunto ei ole epävarmuuden puutetta ja täydellistä itsensä hyväksymistä vaan kykyä mennä mukavuusalueen ulkopuolelle ulkoisesti mahdollisimman tyyneltä vaikuttaen vaikka jännittää ja sisällä kuohuu.

 

p.s. En halua tällä postauksellani sanoa etteivät minusta kauneusleikkauksessa käyneet ihmiset voisi olla kauniita. Tai että en hyväksyisi ulkonäön korjailua vaikkapa juuri kirurgisin toimenpitein. Ymmärrän myös tilanteet vallan hyvin joissa terveydellisistä syistä päädytään tekemään plastiikkakirurgisia toimenpiteitä. Jos puhutaan esimerkiksi vaikka syövän takia rintansa menettäneestä iso rintaisesta naisesta jolla tehdään korjausleikkaus ihan jo esim ryhdin ym syiden takia.