Järki ja tunteet.
Tämä on yksi lempi aiheitani ollut jo vuosia. Se miten erilailla me tätä palloa tallataan, kukakin mihinkin uskoen ja kuka mitäkin seuraten. Yksi meistä menee sielu keulassa, vahvasti luottaen siihen että niin kauan kuin kulloinkin ajankohtainen asia TUNTUU oikealta niin se myös ON oikein. Toiset meistä aina ensin ajattelevat, järkeilevät, laskelmoivatkin jossain määrin. Jotta voisi olla varma että saa riskit minimoitua. Ja mikäpäs siinä. Oikein hienoja tapoja molemmat, molempien kaltaisia ihmisiä tarvitaan jotta tässä hullussa maailmassa pysyy edes jokin tasapaino.
Tosiasiahan on että jos täällä Telluksella tallustaisi vain yhtä ja samaa ihmistyyppiä niin melkoisen monotoniseksi menisi meininki. Järkeilijöiden ollessa ainoina lajissaan olisi ehkä kaikki hieman varmempaa ja turvallisempaa, mutta väitän että spontaani ilo ja eläminen vähenisi melko pieniin. Me tulenliekin lailla lepattavat tunneihmiset tosin saisimme kaiken varmana noin viikossa solmuun. Noin vaan kirkkaasti palamaan koko pallo, ja sit voitas itkeä sen ympärillä kun ei oikein ajateltu loppuun asti.
Itse en oikein osaa hahmottaa maailmaa ”järki-ihmisen” silmin. Tiedän että siihen liittyy paljon puntarointia ja pohdintaa, nimenomaan etukäteen. Asiat hoituu usein fiksummin kun minulla. He ovat jotenkin niitä paljon aikuisempia ja viisaampia. Minä taas riehun menemään sielu milloin mistäkin vähän ruvella tai tulessa. Järki-ihmiset on hyvin tarpeellisia.
Mutta useinkaan järki-ihminen ei kyllä ole se kelle tekstaisin klo 4 aamuyöllä kun olen kirjoittanut ne hienoimmat biisinsanat, kun taaskaan en ole saanut unta.
Tai kun mielessä pyörii sen satatuhatta ajatusta. Kun olo on kuin päässä olisi kuusitoista radiokanavaa auki yhtä aikaa.
Sillon vaan tarvitsee ihmisen joka ottaa, edes henkisesti, hetkeksi syliin ja kertoo että just tässä ja nyt kaikki on niin kun pitääkin. Ei yritä kutistaa kalloani kotikutoisella keittiöpsykologiallaan vaan jakaa vaan sen tunteen ja vuodattaa jotain omastaan.
Tunneihmisenä oleminen on myös konflikteja. Koska päässä myllertää aina sen seitsemänmiljoonaa ajatusta ja oletusta. Jokaisen toisen sanoman lauseen voi käsittää vahingossa (tai pahimmillaan tahallaan) väärin. Loukkaantuminen ja suru kun on meille myös tunteita muiden joukossa ja kuuluvat elämään ja skaalaan. Kun ei järjellä paljon suodata tunteitaan niin surukaan ei ole mikään vieras elementti, eikä kiukku. Joku järkeilijä-tyyppi saattaa suodattaa huomattavasti enemmän ja osata laittaa asioita mittakaavaan ja siten välttyä päästämästä monia asioita nahkoihinsa. Mutta tänne kolisee. Tänne kolisee ja kovaa, lähes kaikki. Mutta toisaalta mä nautin siitä. Onhan se kuluttavaa, mutta mulle se tekee elämästä elämisen arvoista kun saa roihuta.
Niissä kipukohdissa ja roihuiluissa syntyy ne kaikki ideat, ilmaisukyky ja mahdllisesti kulloinenkin ”taide” mitä onkaan tekeillä. En voisi kuvitellakaan esim saavani mitään tekstiä aikaan ilman jotain vahvaa tunnetilaa. (runot, aforismit, lyriikat…) Tanssimalla myös olen säädellyt ja purkanut tunteitani jo vuosia. Toki se johtaa melkoisiin ylilyönteihin esimerkiksi kisalattialla jos sattuu joku hirvittävän vahva tunnetila päälle.
Elämässäni mulla on kaikkein lähinnä aika tasapuolisesti molempia ihmistyyppejä. Tarvitsen ne järki-ihmiset siihen lähelle etten lepata jokaisen tuulen mukana ja ettei ihan jokainen tunnehurrikaani runtelisi rikki. Varsinkin tuo kaikkein lähin on oikein hyvä olla se järki-ihminen. Tarvin kipeästi sen peruskallion joka ei siitä hievahda vaikka mun vuoristorata välillä menee nollasta sataan ihan liian lujaa. Mun läheiset järki-ihmiset toisaalta tuntee mut niin hyvin etteivät ne kuitenkaan käytä järkeään siten että tallaisivat mut jotenkin maihin ylivertaisuudellaan ja ”järkevyydellään”. He antavat kyllä tilaa vähän tempoillakin. Vieraammat järki-ihmiset eivät useinkaan osaa lukea mua. Heille taidan olla enemmänkin joku hieman hermoheikko ja rasittava draama kuningatar. Helposti koen heidän taholtaan tiettyä ylemmäksi asettumista ja komenteluakin, joka puolestaan nostattaa minussa kamalan vastarintareaktion. Minulle on ehkä annettu tunneskaalaan nopeutta enemmän kuin heille, mutta ei se tarkoita että olen jotenkin tyhmä tai osaamaton ja että minua on lupa jotenkin koittaa hallita jos en ensimmäisen teekään niin miten olisi fiksuinta.
Mites sitten ne mun tunneihmiset. Eihän niitä voi edes kuvailla. Ihminen tarvitsee myös niitä puolesta sanasta ymmärtäjiä. Ja tarkoitan nyt lähinnä sellaista tunnetilojen ja tunteiden ymmärtämistä. Koska usein tää tunteellisena ihmisenä elely on aika raskastakin ja sitä luulee olevansa kaikkien hullujen kompleksiensa kanssa ihan yksin. Järki-ihmiselle kun niitä koittaa selittää niin se aiheuttaa lähinnä hämmennystä kun järkevä henkilö saattaa ihan puhtaasti ihmetellä miksi joku kuluttaa energiaansa pohtimalla niin paljon.
Onneksi silloin on ne joille voi purkaa sitä tunnelastia, jotka itse kokee sitä samaa ja tietää mitä se tarkoittaa. Ihmiset jotka tietää kuinka voi rakastaa niin kovaa ja monella tapaa että ihan fyysisesti sattuu. Että voi innostua niin kovaa ettei saa henkeä. Voi pelätä ja jännittää niin hurjasti että tuntuu oikeasti siltä kuin sydän halkeaisi. Onneksi mulle on muutama tällainen hyvin hyvin läheinen sattunut jotka tietää mitä on olla vähän rikki, jotka näkee myös ne mun kipupisteet ilman että se heitä pelottaa. ”Hauraat” tukee toisiaan, kuten yksi viisas rakas just totesi.
Kumpikaan ihmistyyppi ei ole sen parempi tai huonompi. Sitä en osaa sanoa kuinka paljon järki-ihminen kaipaa tunneihmisiä elämäänsä. Voimmeko me opettaa heille jotain vai olemmeko vain ”niitä vähän hankalia” tyyppejä. Riippuu varmana paljon myös ihmissuhteen läheisyysasteesta. Itse olen ihan yhtä onnellinen mun kaikista ihmisistäni ja jokaista heistä tarvitsen. En voi asettaa mitenkään tärkeysjärjestykseen sitä arvostanko enemmän järkeä vai tunnetta. Eikä kai pidäkään arvottaa vaan ottaa ihmiset ihmisinä. Jokaisella on meidän elämässämme joku oma tehtävänsä. Jokainen on meille annettu jotta jotain oppisimme. Toiset tulee jäädäkseen, toiset jää lähteäkseen.