kaventuva vyötärö vai kaventuva kaveripiiri.
Dietti, laihdutus, elämäntapa-remppa, kiinteytys, laihis, keventäminen, kitukuuri, paastopäivät… Ja mitähän vielä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Käsi ylös kuka ei ole koskaan elämässään laihduttanut? Ei koskaan yhtään lentoemäntä-diettiä, ei kaalisoppa-kuuria, ei karppausta, hörppäystä, kurppausta, nutraamista, tai ties mitä näitä on? Arvasin, montaa kättä ei nouse.
Sinällään laihduttamisessa ei ole mitään pahaa jos siihen on tarvetta ja sen tekee itselleen sopivalla tavalla ja terveellisesti.
Kysytäänpä uudelleen… Käsi ylös joka ei ole koskaan suitsuttanut laihduttamistaan työpaikalla, harrastusporukassa, kaveripiirissä, kahvipöydässä, juhlissa, ravintolassa syödessä jii än ee, jii än ee?
Itsekin olen kokeillut vaikka mitkä dietit läpi, on karpattu, on kokeiltu paleosta painonvartijoihin kaikki mahdolliset ja mahdottomat tavat syödä. On jutta-diettiä ollut, on vissy-paastot ja kaikki muut mitä vaan kukaan voi keksiä. Myönnän että olen niistä kaikista myös paasannut kaikille jotka haluavat vain kuulla, ja usein heillekin joita koko asia kiinnostaa kuin kilo kiviä ja hatullinen sontaa.
Viime vuosina mua on alkanut mitä suurimmissa määrin ÄRSYTTÄÄ jatkuva laihduttamisen, ihmediettien ynnä muun siihen liittyvän ihan överiksi menevä hehkutus. Joo, jokainen voi toki esim facebookissa tai muualla somen luvatuissa maissa hehkuttaa mitä tykkää ja jokainen lukija voi painaa sitä ”piilota” nappia niin ei tarvitse lukea. En tarkoita ettei siitä saisi olla ylpeä että laittaa itsensä kuntoon ja hoitaa terveyttään. Itse mielellänikin luen esim ihmisten treeni-blogeja, kunhan saan tehdä sen silloin kuin haluan. Ilman että mut pakotetaan näkemään/kuulemaan/lukemaan jatkuvaa paatosta kuinka kaikki on vaan kiloja ja grammoja ja senttejä.
Sellainen jatkuva, ylenmääräinen laihdutuksesta höpöttäminen tökkii. Jos ihminen ei osaa kahvikupin ääressä mistään muusta enää juurikaan puhua kuin siitä montako kiloa ja montako senttiä on pois. Montako prossaa on rasvaprosentti jne niin se on surullista. Jos tapaan tuttavia tai istun vaikkapa töissä tai treeneissä tauolle niin ei mua kiinnosta joka päivä kuulla paljonko hiilareita/kaloreita/rasvoja/sokereita missäkin on tai mitä kitukuuria kukakin noudattaa.
Koska laihdutukseen liittyy aivan liian usein joku helvetin mystinen ”parempi ihminen”-myytti. Kun mä nyt kieltäydyn näiden bileiden tarjottavista niin oon sankari ja noita muita sipsin-puputtajia parempi ihminen. Kun mä nyt otan tässä vaan mustaa kahvia, koska maitohan tois heti ainakin 50 kaloria lisää, niin näytän noille muille että mulla on selkärankaa. Minä pystyn vastustamaan kaikkia kiusauksia toisin kuin noi muut. Tämä kuvahan sillä halutaan usein antaa. Tosi asiassa aika moni kitukuuria vetävä laihduttaja ei voi ottaa pientä kourallista sipsejä koska mättäisi koko loppupussin naamaansa samantien. Tai ottaa sitä palaa täytekakkua koska kotimatkalla menisi ja ostaisi lisäksi vielä litran jädee jonka moheltaisi edes takkia riisumatta.
Näinhän se menee, ruoka ja vallankin herkut addiktoi ihmisiä. Sokerin perkele vallankin. Mutta en oikeen ymmärrä miksi ihmisten tarvii tämä addiktionsa ja riippuvuusongelmansa verhota johonkin ylemmyyden tuntoon. Miksi ei voi kuitata tarjottuja juustosnakseja vain snaomalla että ei kiitos nyt koska en pysty lopettamaan jos otan yhden. Eikä pitää jotain saakelin luentoa siitä miten nyt tällä super-hyper-dietillä ei yhtään tee ees mieli ja koska nyt oon niin sekärankainen ja upea ihminen etten sorru teidän huonompien tapoihin.
Tietenkään EI TARVITSE syödä mitään sipsi-sontaa tai karkkia jos ei halua, saa juoda sen kahvin mustana, saa kieltäytyä täytekakusta… Mutta voisko julistaa kuitenkin jonkunlaisen rauhan laihdutus-vouhottamiselle. Laihduttaa saa ja pitää jos esim valtava ylipaino vaarantaa elämän. Mutta ei sitä tarvitse pakkosyöttää kaikille vastaantulijoille. Ei laihduttamisesta kannata tehdä lempiharrastusta jonka saavutuksilla mitataan kauneus tai hyvyys ihmisenä. Ei viikko jona paino ei ole pudonnut ole sen huonompi kuin se jolloin lähti kilo. Ei se ystävä joka painaa 20 kiloa enemmän oo yhtään rumempi kuin se joka hysteerisenä pysyttelee normaali-painon alarajoilla.
Omista ystävistäni kauneimpia/komeimpia ovat iseasiassa ihmiset jotka eivät ehkä ole niitä kaikkein hoikimpia. Mutta heissä on joku uskomattoman upea karisma, sisältä pulppuava ilo kohdata elämä. Nauttia siitä. Ilman että tarvitsee stressata voiko juoda nyt kimppaan pullon viiniä kun siitähän voi tulla turvotusta. Tai voiko jakaa karkkipussin kimpassa kun oikeestaan pitäs vaan karpata ittensä ketoosiin ja suklaata ei sais ees haistaa. Ihminen joka on oppinut tulemaan itsensä kanssa toimeen on upea. Sama se onko vaaka-lukemat 45kg vai 115kg. En edelleenkään tarkoita ettei saisi huolehtia itsestään, mutta ei se missimitta takaa mitään oikotietä onneen.
Keho on tehty nautittavaksi. Toki huollettavaksikin. Mutta nauttikaa täysin rinnoin. Tanssikaa, syökää hyvää ruokaa, juoka ajoskus viiniä, rakastelkaa, liikkukaa luonnossa omalla mukavuus vauhdilla, nukkukaa, viettäkää pyjama-päiviä, halatkaa rakkaitanne. Älkää stressatko niin perkeleesti siitä onko niitä kiloja 5 liikaa vai liian vähän. Jokainen minuutti jonka käyttää pakonomaiseen stressiin kiloistaan/ulkonäöstään on 60 menetettyä sekuntia jotka voisi kropassaan nauttia.
Huolehtikaa itsestänne ystäväiset, mutta sitä vyötäröä kaventaessanne älkää sen sivutuotteena kaventako kaveripiiriänne fanaattisella laihdutus-hössötyksellänne.