Kiitätkö vielä tänäänkin?

 

Eilen oli oman rakkaan maamme, Suomen, itsenäisyyspäivä.  Paljon kauniita sanoja ja kiitoksia sotiemme veteraaneille oli facebook ja varmasti twitterkin tulvillaan. Jokatoinen tuttava kiitteli mummoaan ja pappaansa, respektiä osoitettiin naapurin Hilmalle ja Pertille. Oli kahta kynttilää (luulen ettei valtaosa edes tiedä kahden kynttilän polttamisen historiasta?), monta kaunista lipun kuvaa ynnä muuta.

Missä on kiitokset tänään? Tai missä ne olivat viikko sitten? Mitä ihmiset tekivät konkreettisesti esimerkiksi veteraanien tai sodan kauhut kotirintamalla kohdanneiden muistamiseksi, edes eilen?

Tokihan on hienoa että ihmiset pysähtyvät edes miettimään mitä itsenäisyys tarkoittaa ja mitä se on maksanut. Kuinka monta ainutkertaista elämää se on tullut kustantamaan. Kuka antoi itsenäisyyden edestä siskonsa, kuka veljensä. Ken menetti äidin, isän tai naapurin. Kuinka monen haaveet perheestä, juhannushäistä ja omasta tuvasta hautautuivat sodan jalkoihin. Voi niitä jotka saivatkin sodasta puolisonsa takaisin, muuttuneena, sisältä kuolleena.

En sano että facebook-itsenäisyyspäivä hypetyksessä olisi mitään väärää, ei toki. Kuten sanottua niin kaunista toki on edes pysähtyä ajattelemaan asiaa. Siinä meikkiä naamaan lätkiessä edes tai pitkien vapaiden ja kännäämisen innostuksessa. Mutta eikö kukaan muu huomaa että se on ehkä vähän sellaista ”menään siitä mistä aita on matalin”- meininkiä.

On aika helppo tie julistaa itsensä veteraanien ystäväksi ja olla miettimättä asiaa sen enempää. ”Juu veteraanit on ihan kivoja ja jeee vähäks ne teki hienon työn sillon joskus.”

Oikeesti ihmiset, te pystytte enempäänkin! Ja joka hiton päivä on itsenäisyyspäivä! Jokainen päivä on hyvä kiittää ja kunnioittaa veteraania tai muuten sodan kokenutta ihmistä. Tuttua tai vieraanpaa.

Minä olin eilen töissä, itsenäisyyspäivänä olen aina tosi mielelläni juuri töissä. Juuri iltavuorossa. Niiden ihmisten kanssa joiden uhrauksilla ja työllä tämä maa rakennettiin. Eilen nostettiin maljat katsellen itsenäisyyspäivän paraatia. Päiväsaliin muiden joukkoon tuotiin kaikki jotka halusivat, sängyillä ne jotka eivät jaksaneet istua. Oltiin yhdessä. Juteltiin. Hiljennyttiin. Liikutuin moneen otteeseen.

Monena työvuonna, itsenäisyyspäivänä,  olen huomannut miten omaiset loistivat valtaosan kohdalla poissaolollaan. Missä olivat lapset ja lapsenlapset? Facebookissa keskustelemassa tunteikkaasti itsenäisyyden ja veteraanien tärkeydestä? Kun samaan aikaan mummun/papan, äidin tai isän kädestä pitää ja liikutuksen kyyneliä kuivaa joku ihan vieras. Kiltti kyllä ja rakkaaksikin ehkä muodostunut, mutta kuitenkin vain hoitaja, vieras.

(tokikaan en syyllistä ihmisiä joilla oli hyvä syy olla poissa. Lähinnä tällä nyt tarkoitan ihmisiä, esim lapsenlapsia, joilla on liian kiire mennä omiin huvituksiin ja rientoihin. Toki jokaisella menee joskus omat asiat toisten edelle. Mutta hirvittävän monella valitettavasti aina)

Tuttava kaipaili facebookissa itsenäisyyspäivään jotakin myös nuorisolle. Itsenäisyyspäivän pressan konsertti oli koettu liian synkäksi ja raskaaksi. Meillä vanhainkodissa ainakin koettiin toisin. Oli upeaa hiljentyä, ryppyiseksi käynyt hento vanhuksen käsi omassa kädessä. 

Mitä pahaa nuorelle ihmiselle koituisi siitä että joskus miettisi muitakin kuin itseään? Miettisi omaa mummua ja pappaa, tai isoisovanhempia. Miettisi sitä miltä on tuntunut olla viisitoista kesäinen sodan aikana. Ja hiljentyisi. Kokisi ehkä vähän haikeutta ja surua. Saisi ne isot omat oivallukset siitä että eivät ne sotilaat olleet mitään super-ihmisiä vaan  ihan sama kuin nyt lähettäisi oman isoveljen tai naapurin sedän sotaan. Tietämättä palaavatko he ikinä.

Miksi tarvitsisikaan olla rokkia ja räimettä, ilakointina ja karnevaalia. Eikö edes yhtenä päivänä voisi nuorikin ihminen hiljentyä ja pysähtyä.

 

Haastan teidät, tämän tekstini lukijat, jokaisen joka jakoi facebookissa yhdenkin lipun tai yhdenkin ”kiitos veteraaneille” kommentin, tekemään edes kaksi hyvää työtä ensi vuoden aikana.

Visiteeratkaa vaikka jouluna ja juhannuksena oman mummonne (tai muun iäkkään sukulaisen) luona. 

Tehkää vanhan naapurinne lumityöt. Käyttäkää kauppa-asioilla. Leikatkaa kesällä nurmikko.

Jos tämä ajatus koskettaa teitä niin kerätkää vaikka isompi porukka ja keksikää joku idea jolla ilahduttaa vaikka paikallisen vanhainkodin tai veteraani-laitoksen arkea.

Moneen laitokseen on todella tervetulleita esim musiikki-esitykset.

Jos ette itse ole esiintyjä luonteita niin organisoikaa vaikka joku ulkoilutus-tempaus kesällä, viekää mummut vaikka päiväkahville ulos. 

Tai organisoikaa vaikka joku lahjoitus. Esimerkiksi kutokaa vaikka kaikille vanhainkodin mummoille joulupakettiin villasukat!

 

Mutta muistakaa se kiitoksenne vielä tänäänkin, viekää se vähän pidemmälle ettei se jää vain kauniiksi facebook statukseksi, 43 tykkää.

 

 

p.s. Itsenäisyyspäivänä on perinnne sytyttää ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää Varmaksi ei osata sanoa, miten kynttiläperinne on alkanut. Yksi käsitys on että kynttilöiden poltto juontuu Ruotsin valtakunnan ajoilta. Tuolloin kynttilät sytytettiin ikkunoille kuningasperheen merkkipäivin kunniaksi tai  esim kuninkaiden vieraillessa Suomessa. Suomen suurrushtinaskunnan aikana kynttilöitä polteltiin puolestaan silloisten hallitsijoiden kunniaksi. Sortovuosina kynttilöitä alettiin polttaa vastalauseena venäläistämistä vastaan Runebergin päivänä 5.2.  Kahden vierekkäisen kynttilän polttoa samalla ikkunalla on pidetty myös etappijääkäreiden tapana merkitä suojatalo tai etappitalo, jossa Saksaan jääkäriksi aikova saattoi majoittua turvallisesti. Perinne kynttilöistä ikkunalaudalla vakiintui tuli vasta vuonna 1927, kun Itsenäisyyden liitto kehotti sytyttämään kynttilät itsenäisyyspäivän iltana klo 18–21.