Lupa olla minä.
Joka vuotinen musiikin riemujuhla, Euroviisut, on taas viisuiltu. Ja kuten hyvään skabaan kuuluu niin myöskään kohuilta ja boikoteilta ei olla vältytty. Venäjän esiintyjät saivat buuausta osakseen, tuskinpa niinkään biisistään johtuen vaan maailman tilanteen takia jota tahtomattaankin ehkä olivat maansa lähettiläinä edustamassa.
Itse en syttynyt Ukrainan biisistä yhtään, mutta niin se vaan mennä muljahti finaaliin ja jopa 6:lle sijalle.
Isoimmasta ”kohusta” vastasi kuitenkin Itävallan Conchita Wurst. Juuri se “parrakas nainen”. Omassa tuttava- ja ystäväpiirissä löytyy molempien ääripäiden kannattajia. On uhattu laittaa TV myyntiin jos parrakasta naista ei ole toimitettu “hoitoon” vaan hän on finaalissa. Miss Conchita on toivotettu tervemenneeksi sirkukseen ja muuta vastaavaa. Osa on nähnyt hänet kauniina ja lahjakkaana, symbolina suvaitsevaisuudelle ja jopa mailmanrauhalle.
Conchita sai minut itseni taas miettimään sitä kuinka helposti me lokeroidaan ihmiset ja kun vastaan tulee rohkeasti ja avoimesti ihminen jota ei osaakaan lokeroida niin helposti menemme ihan raiteiltamme. Turvaudumme jopa kliseiseen puolustautumis-reaktioon, haukkumalla ja mollaamalla. Mutta eipä siitä voi ketään syyttää, jokaisella meistä on enemmän tai vähemmän omista lähtökohdistamme riippuvia ennakkoluuloja ja käsityksiä elämästä ja siitä mikä on “sopivaa” ja mikä meitä viihdyttää tai kiihdyttää. Emme kai me ketään “inhoa” tai väheksy jos hän ei herätä meissä jotain resonointia. Harva ihminen “ihan huvikseen” reagoi asioihin niinkuin reagoi.
Jännintä on ollut huomata että ihmiset jotka itse ovat kokeneet kiusaamista, vihaa, väheksyntää esim ulkonäkönsä tai muun itseensä liittyvän asian takana ovat hyvinkin valmiita tuomitsemaan. No mutta, ihmsiähän me vaan ollaan kuitenkin lopulta.
Itse olen aivan hurmaantunut. In löööööv. Mulle henkilökohtaisesti Conchita ja hänen kaltaisensa oman tiensä kulkijat ovat raikas tuulenvire ummehtuneisiin käsityksiin siitä mikä on kaunista, mikä on oikein, mikä on sopivaa. Millainen on lupa olla.
Näen Conchitan sekä vahvana, herkkänä ja uskomattoman kauniina, että hyvin rohkeana ihmisenä.
Mutta myös oivana statementtinä ennakkoluuloja vastaan. Nykyajassa olemme jo näemmä valmiit hyväksymään jossainmäärin mm sukupuolenvaihdoksen. Moni sanoi Conchitastakin että “olis jättänyt sen parran pois niin se olis menny ihan naisesta”. Tai että hän olisi ilman partaa ollut kaunis. WTF.
Tässä kohtaa mun käsityskykyni ei ilmeisesti oikein toimi, miksi hänen tulisi peittää se kuka ja mikä hän on? Hän on mies joka haluaa olla nainen, ainakin osan ajastaan. Miksi hän ei saisi edustaa esim molempia sukupuolia yhtä aikaa? Maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä? Miksi pitää ahtautua muottiin jos esim ihminen tuntee ettei halua olla pelkästään mies tai nainen? Jos haluaa omalla olemuksellaan ottaa kantaa siihen että voisimme elää joskus ilman turhia kysymyksiä esim siitä ketä on lupa rakastaa ja haluaako ihminen olla muuttumaton koko elämänsä.
Koska me oikeesti saavutetaan se aika jossa ulkoiset seikat eivät sanele meidän arvoamme tai sitä miten meitä kohdellaan? Koska me lakkaamme ikään, kokoon, sukupuoleen, rotuun, terveydentilaan, seksuaaliseen suuntautumiseen jne perustuvan arvottamisen? Koska me alamme suhtua ihmiseen ihmisenä, siihen siellä parran tai kehitysvamman, iän tuomien ryppyjen tai herkuttelevan elämän tuomien kilojen takana?
Mitä Conchitan parta tai vaikkapa liikuntavammaisen pyörätuoli oikeasti haittaavat kahden ihmisen välisessä kanssakäymisessä. Mikä sanelee että laiha ihminen on parempi kuin lihava, tai toisinpäin? Mun mielestä ei mitenkään. Se millaisia me ollaan ihmisenä on se avain, mutta harmittavan moni ei uskalla kohdata mitään erilaista ja päästä ulkokuorta pidemmälle. Se on sääli. Todellakin sääli.
Olemmeko me vain niin epävarmoja omasta itsestämme että täytyy pitää meteliä jostain toisesta ja hänen erilaisuudestaan ettei tarvitsisi kohdata omia “pimeitä puoliaan”. Saako itsensä näyttämään jotenkin turvallisen normaalilta huutamalla kovaan ääneen toisen “epänormaaliutta”.
Nykyään myös kaikenlainen kiusaaminen, solvaaminen ja toisten arvostelu on tehty aivan naurettavan helpoksi. Vallankin sosiaalisessa mediassa, keskustelupalstoilla ja näin päin pois. Jopa iltapäivälehtien melkein jokaisen uutisen alla on netissä ”kommentoi”-kenttä joka oikein lietsoo pahimmillaan puhumaan pahaa ja ruotimaan toisia ihmisiä ilkein sanakääntein. Tuntuu että ihmiset ovat vapaata riistaa arvostelulle, vallankin jos astuvat jollain tapaa julkisuuteen.
Toki juu jokainen julkisessa työssä oleva ihminen tai julkisuuteen jonkun asian takia haluava itsekin tiedostaa sen että paskaa ihan varmasti tulee jossain kohtaa niskaan. Mutta jotenkin tuntuu että nykyään verkossa etenkään ei ihmisillä ole edes alkeellisia käytöstapoja. Vai sanoisitteko oikeasti täysin tuntemattomalle ihmiselle päin naamaa että hän on huono ihminen, niin ruma että sietäisi kuolla pois tai kuinka häpeätte hänen olemassa oloaan? -Tuskin? Tulisi kuitenkin ihan meidän jokaisen miettiä mitä esim huutelee netissä, pahimmillaan anonyymina, koska esim kunnianloukakuksen kannalta sillä ei ole eroa huuteletko facebookissa hävyttömyyksiä vai solvaatko päin naamaa.
Ajat muuttuvat, ihmiset sen mukana. Jonain päivänä sinulla on lupa olla sinä ja minulla on lupa olla minä.