Mielen lenkkipolulla.

Laiskottelin sohvatuolissa, ulkona harmaa ja sateinen sunnuntai. Olo oli tunkkainen ja levoton, arvoin löhöämisen jatkamisen ja lenkille lähdön välillä. Siellä on sateen jälkeen märkää, tihkuttaakin. Mulla on jo valmiiksi orastava rakko kantapäässä.

Teippasin kuitenkin kantapäät huolella, vedin lenkkarit koipiini ja lähdin ulos. Musiikit soimaan, napit korviin ja kohti metsää. Ensimmäisen kunnollisen ylämäen kohdalla mietin että mitä järkeä tässäkin on, vapaaehtoisesti täällä puuskuttaa ja punnertaa mäkeä ylös, hiki päässä.

Kuva: suomenluonto.fi

Päästyäni hetken matkaa eteenpäin, kävi niin kuin usein ennenkin. Kehon hyvänolon hormoonit alkoivat vallata mielen ja ajatuksen juoksu kirkastui. Aloin leikkiä ajatusleikkiä elämän, mielen ja lenkkipolun yhtäläisyyksillä.

 

Joskus elämässä tulee vastaan vastoinkäymisiä ja niitä vaikeita aikoja. Niitä elämän ylämäkiä joissa tuntuu että ei tässä ole mitään järkeä. Ne ylämäet on vaan kuljettava, jotta taas on helpompaakin polkua edessä. Mikään ylämäki ei lenkillä eikä elämässä kestä loputtomiin. Se polttaa, ahdistaa ja kuumottaa sillä hetkellä mutta kun sen on kavunnut voi onnitella itseään että kaikesta selviää. Ja vauhdinhan voi määrittää lähestulkoon aina itse, pakko ei ole mennä verenmaku suussa.

Voimme aina valita kuuntelemmeko, niin lenkillä kuin elämässäkin, ympäristöämme vai otammeko hetken breikin maaimasta sulkemalla korvamme. Aina voi valita mitä kuuntelee, ketä kuuntelee. Jos et halua kuulla ympäristöäsi, kuuntele jotain muuta. Laita ne henkiset napit korviin ja kuuntele vaikka itseäsi. Ei ollenkaan huono valinta. Itse valitsin tänään hyväksi havaitun soittolistan ja upposin omaan maailmaani.

Ensimmäisessä ylämäessä alkoi kantapäässä tuntua tuttua poltetta ja kirvelyä. Piru vie, taas lenkkari teki mulle temput ja rakkohan se sinne on tulossa taas kantaan, teippauksesta huolimatta. Epäsopivia lenkkareita löytyy jokaisen elämästä ja ihmissuhteista myös. Niin kuin niitä ihania, iskuja ja hankauksia pehmentäviä rakkolaastareitakin. Toiset ihmiset ja ihmissuhteet ovat kuin epäsopiva lenkkari. Jonkun muun jalassa mainiot, mutta just mulle ei vaan sovi millään. Jotkut ihmissuhteet, kauneudestaan tai käytännöllisyydestään huolimatta, aiheuttavat kipua ja hiertämistä. Ne saattavat lyhyessä juoksussa olla hyvät ja kivat, mutta kuten epäsopiva lenkkari, pitkällä matkalla hiertäminen saattaa käydä sietämättömäksi. Siinä kohtaa voi vaan todeta että tämä ihminen, kuten lenkkarikin, aiheuttaa mulle enemmän kipua kuin tukea ja jättää ne omaan arvoonsa tai minimoida niiden hiertäminen.

Rakkaat perheemme, todelliset ystävämme ja hengenheimolaisemme, jotka suojaavat meitä maailman hiertämiseltä ja vaimentavat meihin kohdistuvia iskuja ovat kuin parhaasta geelistä, hyvin tarttuvalla liimapinnalla valmistettuja rakkolaastareita. Heidän rakkautensa ja tukensa auttaa jaksamaan niitä rakkoja ja kipua aiheuttavia tilanteita ja ihmisiä. Heidän apunsa, avoin sylinsä ja välittämisensä pehmentää kovimmatkin iskut ja hiertymät joita kohtaamme elämän ylämäkeä kivutessamme. Ilman heitä olisimme melkoisessa pulassa, jatkuvasti vereslihalla tai avohaavoilla.

Tällä lenkillä ollessani tasan puolivälissä matkaa, kipu kantapäässä oli jo melkoisen tukalaa. Mietin käännynkö takaisin, todeten että kumpaan tahansa suuntaan jatkaisin olisi edessä ihan yhtä pitkä matka. Päätin jatkaa eteenpäin. Niin se elämässäkin menee, joskus on kivusta ja hankaluudesta huolimatta mentävä vaan eteenpäin koska mitään ei hyödy takaisinpaluusta. Edessäpäin sentään on uutta maisemaa luvassa vaikka siitä ei ehkä kivun keskellä niin nautikaan.

Olen tyytyväinen että menin ulos, sateen jälkeen ilma on raikas. On helppo hengittää. Niinhän se menee elämässäkin.