Minä ja mun oma asia.

Ihmiset, nuo luomakunnan kruunut. Aika usein olemme kyllä melkoisen hassuja kaikessa tohotuksessamme ja kaikkine ongelminemme.

 

Yksi asia johon todella monessa yhteydessä olen törmännyt on ihminen ja hänen oman asiansa tärkeys. Ja tottahan se toki on että jokaista meistä koskettaa eniten omaan minäämme, iloihimme ja suruihimme liittyvät jutut.

Eikä siinä monessa tapauksessa olekaan mitään pahaa.

 

Joskus kuitenkin tässä ”kun just nyt tää mun juttu on se tärkein”- asenteessa mennään aika pahasti metsään ja saadaan sillä aikaan ihan turhia selkkauksia. Etenkin jos kyseessä on asia joka ihan virallisesti ei kaada maailmaa mutta ehkä itseä just sillä sekunnilla harmittaa.

 

Monesti esimerkiksi asiakaspalvelutyössä tai vaikkapa somessa keskustelupalstoilla ja monissa muissakin yhteyksissä tämä asenne rehottaa. Pirstataan ja räyhätään vaikka oikeasti asia ei olisi edes kovin kiireellinen. Palvelua ja huomiota vaadimme silti heti, mielellään jo eilen.

 

Asiakas on aina oikeassa, niin ainakin väitetään. Tähän varmasti moni on vedonnut vaatiessaan mielestään ansaitsemaansa erikoiskohtelua ja huomiota. Olen itsekin koittanut rauhoitella esimerkiksi silmälasinsa hukannutta asiakasta kun hän on vaatinut koko paikalla olevan henkilökunnan etsintäpartioksi muuttamista jotta hänen itse hukkaamansa lasit löytyisivät. Henkilökunnalla sinällään ei ollut mitään tekemistä sen kanssa että asiakas oli unohtanut lasinsa jonnekin.

 

Pitäisiköhän meidän hassujen otusten opetella ajattelemaan ”vitosen säännön”- mukaan. Tämä somessakin paljon kiertänyt aforismi kehoittaa miettimään että kannattaako asiasta rissaamiseen uhrata viittä minuuttia kauempaa jos se ei viiden vuoden päästä merkitse enää yhtään mitään.Vai voisiko vain antaa olla. Itse lisäisin että voisiko laskea vaikka viisi kertaa viiteen ja miettiä ennenkuin esimerkiksi haukkuu jonkun tai postaa someen jotain melkoisen turhaa mouhoamista kulloinkin käsillä olevasta omasta ”ongelmastaan”. Tulisi ainakin ehkä muotoiltua vähän nätimmin jos hetken uhraisi sille ajatukselle mitä sanoo, miksi sanoo ja miten sanoo. Yleensä asiallisesti muotoiltu kritiikki antaa paremman lopputuloksen kuin hyökkäävällä asenteella palautteen antaminen.

 

Mietitäänkö onko se oma asia oikeasti niin maailman lopun tärkein että sen on tultava just-nyt-heti hoidetuksi vai voiko sen kanssa odottaa vaikka viisi minuuttia tai jopa viisi päivää. Toki jos asia on oikeasti hurjan tärkeä niin silloin siitä ei kannata antaa periksi. Silloinkin asian voi hoitaa kolmella tavalla; hyvin, huonosti ja hyvin huonosti.

 

Kunnioitetaanko siis toisiamme ja hoidetaan asiat asioina, asiallisesti. Ja kiitetään kun joku auttaa meitä tai hoitaa asiaamme. Ei tiuskita, räksytetä ja hoputeta aivan syyttä suotta. Ihmisinä ihmisille.