Mistä saa innostua? Mistä saa pettyä?
Olen seurannut mielenkiinnolla lähikunnan uutisointia uuden kauppakeskuksen avajaisista ja etenkin muutamista tarjouksista joiden perässä monet ihmiset suorastaan jyräsivät toisiaan tuuppien tiensä avajaisiin.
Oli tablettitietokonetta ja kännykkää tarjolla, eurolla, alle 20:lle ensimmäiselle.
Kuulemma pihalla oli jälkeenpäin itkeskelty muutamien nuorten ihmisten voimin kun ale-tuotteita ei yön yli jonottamisesta huolimatta ollutkaan saatu haltuun.
(kuva IltaLehden sivuilta)
Vielä isommalla mielenkiinnolla olen seurannut sosiaalisessa mediassa käytyä keskustelua näistä avajaisista ja tuotteiden jonottajista.
Suurin osa kommenteista on ollut tyyliin:
”vitsit mitä urpoja!”,
”tartteeks ottaa noin vakavasti?”,
”Ei kai kukaan järkevä jonota koko yötä puhelinta?”
”Mä en ainakaan viittis….”.
Itse asiassa mun sympatiat on näiden jonottajien puolella. Ei sinällään ehkä siksi että itse olisin ollut halukas menemään jonottamaan puhelinta tai tablettia koko yöksi. Mutta jotain ihanaa minusta tuossa tavassa innostua ja tavoitella haluamaansa on. Okei ehkä puhelimen tavoittelu on mittakaavan alapäässä verraten vaikka haluun opiskella lakimieheksi. Mutta kuitenkin aina kun ihminen jotain haluaa ja laittaa itsensä likoon, on siinä jotain kiehtovaa ja musta sitä vaan on ilo seurata. Sillä tavalla myös elämässään yleensä saavuttaa niitä unelmiaa. On se stten puhelin tai haluamansa ura. Ei niitä somessa huutelemalla tai kotisohvalla löhöämällä valitettavasti saavuta. Ainakaan useimmiten.
Jos on valmis jonottamaan yön yli kaupan pihassa kännykkää niin mikäs siinä. Eiköhän jokainen meistä ole tehnyt omalla tahollaan jotakin mitä muut eivät ymmärrä. Jos pettymyksestä pääsee itku kun ei saakaan puhelinta niin mitäs sitten? Mahtuuhan maailmaan tunteita eikä kukaan kai voi sitä arvostella mitä toinen saa tuntea. Pääasia että tuntee vielä jotain ja uskaltaa niitä tunteitaan jopa näyttää.
Kyllä itsekin monessa kohtaa olisi tehnyt mieli palautella ihmisiä raiteilleen kun stressin aiheena on ollut esim ”mitä mä laitan päälle, mä en tuu ollenkaan sinne ja sinne kun mulla ei oo mitään vaatteita” ym… Kun toisaalla toinen on surrut lapsensa vakavaa sairautta tai avioeroaan. Mutta kun se ei lopulta ole mun tehtävä päättää mistä joku saa stressata tai olla pettynyt. Tai innostunut.
Maailmassa on musta ihan liian vähän kykyä heittäytyä, tehdä itsensä jopa vähän naurahtamisen arvoiseksi vain siksi että haluaa palavasti jotain. Suomessa vallankin on jotenkin muka hienompaa suhtautua kaikkeen hieman ylimielisesti ja kylmästi. Missä kaikki palo ja ilo tehdä asioita. Missä kaikki ihana hulluus ja isolla liekillä palaminen. Mun suurimpia inspiraation lähteitä on ihmiset jotka on ihanan ”hulluja”. Jotka heittäytyy asioihin. Toteuttaa unelmiaan vaikka pelottaa joskus ja vaikka saa paskaakin niskaan. Tai sitten ne ihanat ihanat ihmiset joiden kanssa voi vaikka tanssia keskellä kauppakeskusta, ihan vaan koska huvittaa olla vähän sekaisin pelkästä hyvästä fiiliksestä.
Siksi jotenkin mua lämmittää tällänen et ihmiset, senkin uhalla että toiset saa somessa huokailla tai ohikulkiessaa naureskella, tekee just niinkun ne tykkää. Vaikka nyt just puhelinta ei yötä myöden jonottaiskaan niin jotain voi oppiakin kai tälläisestä?
Ja tämän voi jokainen laajentaa ihan niihin itselleen tärkeisiin asioihin, jos se nyt ei ollut tabletin jonottaminen, niin se on joku muu. Ja muistakaa että se teidän suuri intoilun tai pettymyksen aihe on aina myös jonkun muun mielestä niin ”hohhoh, miten typerää”. Mutta mitä väliä.
Parempi olla vaikka vähän naurettava kun absoluuttisen tylsä.