New year, new me.

Nyt se on taas koittanut. Jaa mikä?

No SE!

Katsokaa vaikka some-uutisvirtaanne ja lähes minkä vaan naistenlehden kantta. Ette takuulla voi välttyä siltä new year, new me- hypeltä joka aina näin tammikuussa alkaa. Kuntosalien kassakoneet laulavat hoosiannaa, samoin markettien laihdutusihme-pussien ja –purkkien hyllyllä tavara liikkuu.

Käsi ylös jos yhtään ”nyt on aika ryhdistäytyä” tai ”jumppasin niin ja niin monta tuntia tänään” tai ”söin niin ja niin vähän tänään” postausta ei ole somessa osunut silmiin.

En osaa oikein sanoa ärsyynnynkö, ilahdunko vai huvitunko näistä hypetyksen ilmentymismuodoista. Uskon toki vahvasti, että jokaisen meidän oikeus on huolehtia itsestämme. Ottaa itsellemme aikaa, syödä hyvää ruokaa ja liikkua itselleen mieleisellä tavalla. Onhan esimerkiksi juuri liikunnalla ja vaikkapa kasvisten lisäämisellä ruokavalioon tutkitustikin hyviä vaikutuksia yksilön terveyteen. Toki siis monen passiivisen oloisen tuttavan liikunta- ja hyvinvointi-innostus ilahduttaakin.

 

Asia ei toki ole kuitenkaan ihan yksiselitteinen. Kova rykäisi kuukauden tai pari, muutaman kilon laihdutus kitukuurilla ja jo alkuunsa liiallisuudella tapettu liikuntainto ei aina ole vain positiivinen asia. Tarpeeksi kauan, kun jojoilee edestakaisin painonsa kanssa, kiivaasti laihduttaen ja taas kohta liian tiukan kuurin jälkeen takaisin lihoen saa lopulta kroppansa täysin sekaisin. Nälkäsingnaalit häiriintyvät, säästöliekiltä paluu voi viedä kuukausia ja tarpeeksi kovassa rytistyksessä jopa hormoonitoiminta häiriytyy. Liikkumaan tottumattoman tie käy pian rasitusvammojen kanssa terveyskeskukseen, jos aloitusta ei osaa tehdä maltilla.

 

Tuntuu myös kamalalta kaikkien syömishäiriöiden kanssa painiskelevien puolesta, kun joka tuutista tuputetaan diettejä ja treenejä. ”Nyt kesäkuntoon ja jopa 8 kiloa kuussa pois painoa”. ”Tuliko jouluna syötyä, nyt lenkille katumaan”. Jopa ala-asteikäisille pidetään täällä kotoisessa Suomessamme koulun liikuntatunnilla ”kinkunsulatus jumppaa” ja niin edelleen.

 

Halutaanko me, etenkin me naiset, antaa esimerkiksi lapsille se muisto lapsuudesta, että aina tammikuussa äiti laihduttaa (tai isä). Että joulun hyviä ruokia ja mahdollisia muutaman kilon nousuja tarvitsee katua ja hävetä. Haluammeko joka kevät lietsoa ajatusta, että on vain joku tietty ”rantakunto” jossa on oikeus käyttää bikineitä. Että lihava ei saa missään nimessä olla. Että on vain yksi tietty, hoikka, vartalotyyppi joka on arvostettava.

 

Luin erään PT:n blogista hyvän kirjoituksen, jonka sisällössä muistutettiin, ettei mistään dietistä saa tehdä isointa asiaa elämässä. Ei sen pidä olla elämän päätarkoitus, että ajatellaan koko ajan mitä seuraavaksi syödään. Tai mitä ei missään nimessä syödä. Ei myöskään pidä ajatella, että sinne liikkumaan lähtee, jotta sovittaisi jotain syömis-syntejä.

 

Aikooko joku oikeasti olla sillä kaalisoppa-dietillä, tai nimeltä mainitsemattomilla ”pussi-kuureilla” oikeasti koko ikänsä? Jos ei, niin miksi lähteä sille tielle alun perinkään? Miksei tekisi pysyviä muutoksia, vähän kerrassaan niin että ne voi myös pitää koko lopun ikää. Jos siis omissa elintavoissaan kokee parantamisen varaa?

 

Ja viimeksi se villakoiran ydin. Miksi tekemiään muutoksia pitää toitottaa, jos samalla väittää, että ne ovat ihan normaali osa elämää? Miksi ei toitoteta sitten yhtä lailla vaikka vatsantoiminnan muutoksista jos pitää tiedottaa syömisen muutoksista. Miksi ei hypetetä vaikkapa lukemisen tai nukkumisen lisäämisestä samalla innolla, kun liikunnan lisäämisestä.

 

Toki toivon, että jokainen huolehtii itsestään. Ei polta itseään loppuun ja nauttii elämästä. Ihan siinä koossa, kun kokee hyväksi. Se mitä toivon on, että kuulisin edes yhden ihmisen kertovan miten tekee henkisen hyvinvointinsa tai ihmisenä kasvamisen suhteen ”new year, new me”- päätöksiä. En ole vielä somessa juurikaan nähnyt esimerkiksi päätöksiä kehittyä kiitollisemmaksi tai pitkäpinnaisemmaksi. En myöskään ole nähnyt juurikaan päätöksiä ja hypetystä siitä, että aikoo opetella paremmaksi puolisoksi tai hoitaa kummin velvollisuutensa aktiivisemmin.

Poissaolollaan loistaa myös tavoite soittaa useammin ystävälle ja kutsua sukulaisia kylään.