Onni.

Kaikki meistä sitä tavoittelevat, kukin tavallaan. Liittyneeköhän mitään asiaa kohtaan niin erilaisia odotuksia ja moninaisia käsityksiä kuin mitä onnen ja onnellisuuden tavoitteluun liittyy? Osalle kaiken tulee olla suurta, mahtavaa ja kiiltävää. Uutta, hienompaa, kallista? Toisille onni muodostuu jostain lähes päinvastaisesta.

Kun itse mietin onnellisuutta, huomaan miten se omalla kohdalla löytyy usein pienistä asioista ja hetkistä. Joskus aivan odottamattomastakin tilanteesta.

Mulle onni ei ole uusi kallis käsilaukku tai pramea uusimman vuosimallin auto. Se on lapsenomainen riemu yli kymmenen vuotta vanhan auton ratissa, lempibiisien soidessa ikkunat auki cruisaten. 

Ei onni ole maailman isoimmassa tuttavapiirissä, suosittuna paistattelussa, kuuluisana. Se on sen tiedostamista että elämässä on juuri oikeat ihmiset, juuri ne mulle sopivimmat jotka ovat seuloutuneet karikoiden ja tyrskyjen jälkeenkin rinnalle kulkemaan. Ne joille voin olla minä, ilman maskeja ja naamioita.

Ei se ole romanttista hapatusta päivästä toiseen, kukkia, kynttilöitä ja kuohuvaa. Se on ennemminkin puoliksi syöty suklaalevy jätettynä mun puolelle sänkyä odottamaan. Se on yhteiset kauppareissut jossa toinen kantaa painavan ostoskorin, aina. Tai melkein aina. 

Mittaamaton onni on myös itkun keskellä. Auki ja hauraana. Hiljainen pyyntö johon täydestä sydämestä vastata että en ole menossa mihinkään. Se on iso vastuu saada valita ne parhaat sanansa joilla ottaa edes osa toisen surun taakkaa pois. Se on hetki jossa tajuaa ja vannoo että tästäkin selvitään. Ettei ole mitään hävittävää. Onni on myös tietää että joskus roolit ovat toisinpäin ja siinä tiedossa on hyvä, lohdullista, turvallista  elää. 

Onni on sitä kun ei satu mihinkään. Tai vaikka sattuu niin silti yrittää parhaansa. Ja oppii antamaan aikaa itselleen myös levätä. Sen ymmärtämisessä ettei aina jaksa ja pysty, mutta silti on ihan rittävä.

Suurimmilta määrin onni on kuitenkin myös työtä. Se on sitä kun pukee unelmilleen työhaalarit ja alkaa työstää niitä. Silloinkin kun pelottaa ja tuntuu ettei yhtään osaa eikä uskalla. Onni ei tule märehtien tai valittaen. Joskus se odotuttaa ja työllistää. Mutta sen oivaltaminen että itse olen sen seppä on usein ratkaisun avain. 

Voit valittaa, vaatia, muhia omissa pohjamudissasi. Penätä muita tasoittamaan tietäsi. Mutta ei onni niin tule. Ei kukaan voi tehdä sinua onnelliseksi ulkoapäin, ratkaisut on löydettävä itsestään. Onni on paljolti asenne, tapa nähdä mahdollisuuksia siinä missä joku muu nostaa kädet pystyyn. 

Onnellisuus on myös vastuuta. Vastuuta itsestä, elämästä ja läheisistään. Se on sitoutumista elämäänsä ja ihmisiinsä uudelleen ja uudelleen huonoista päivistä, kuukausista huolimatta. Ei onni tule sillä että aina korvataan vanha uudella ja jätetään haastava tehtävä kesken.

 

Onni on olla kiitollinen. Sanoa että rakastaa, välittää.