Toki on selvää, että nykyisessä taloustilanteessa ja myös tulevaisuudessa suurten ikäluokkien vanhetessa olemme isojen taloudellisten kysymysten äärellä. Suomi on maailmalla kuuluisa hyvinvointivaltiona ja meillä on perinteisesti ollut hyvää hoitoa kaikkien ulottuvilla. Vanhainkodit ja asiakkaalle suunnilleen kohtuu hintaiset terveyskeskukset esimerkiksi ovat jotain josta monessa maassa voidaan vain uneksia.

Nyt kuitenkin säästöjä lähdetään hakemaan pelottavilla tavoilla ja tuntuu etteivät päättäjät itsekään oikein ymmärrä mitä ovat tekemässä.

On heitelty ilmoille, että jatkossa esimerkiksi vanhustenhoidossa voisi työskennellä kouluttamatonta tai vain pikakurssitettua henkilökuntaa, kunhan vuorossa on aina joku hoitoalan ammattilainen. Tajutaanko tässä ollenkaan, että se hoiva-avustaja ei oikeasti laillisesti voi yksin hoitaa yhdenkään vanhuksen perushoitoa? Puhumattakaan vaikkapa lääkehoidosta. Jos ajatellaan vaikka 26 paikkaista yksikköä jossa olisi vuorossa pahimmillaan 1-2 lähihoitaja ja 2-3 hoiva-avustajaa niin millä ihmeellä se toteutetaan laillisesti ja turvallisesti?
Yhdellä ihmisellä on vastuu melkein 30 ihmisen lääkkeistä ja kaikesta kokonaisvaltaisesta hoitotyöstä?

Hoiva-avustajan ei ole luvallista tehdä kuin avustavia töitä hoitotyössä. Puhutaan esim. vaikkapa pöydän kattamisesta ja seuran pitämisestä ikäihmisille. Ei voida olettaa, että pikakurssitettu, vailla asianmukaista koulutusta oleva ihminen tunnistaisi tyypilliset oireet vaikkapa sydämen vajaatoiminnan pahenemisesta tai jonkin lääkkeen sivuvaikutuksista, saati että osaisi niihin tarttua kuten kuuluu. Voihan sitä ajatella, että hän käy raportoimassa sille hoitoalan ammattilaiselle joka on vuorossa, mutta onko tällainen vastuun kasaaminen yhdelle tai kahdelle ihmiselle vuorossa eettisesti oikein tai turvallista. Ollaan luomassa korttitaloa, joka voi sortua koska vain. Mitäs kun influenssa- tai noro-kaudella tai muuten sairastuvat ne ainoat vuoroon suunnitellut hoitoalan ammattilaiset? Kuka silloin vastaa, kun vuorossa onkin pelkkiä kouluttamattomia?

Koulutuksessa tapahtuu myös muutoksia. Jatkossa hoitajaopiskelijoiden käytännön jaksoilla oppiminen korostuu entisestään. Tenttimenestys ei enää paina arvioinnissa vaan arvosanat ja osaaminen tulee käytännön harjoitteluista. Sinällään kaunis ajatus koska hoitoalalla on paljon asiaa jonka voi oppia vain tekemällä, mutta tässä piilee myös ihan hirveä riski. Jos esimerkiksi nuori (tai vanhempi) lähihoitaja-opiskelija ei ole panostanut syystä tai toisesta teoriatietoon, tulee kiireiselle osastolle työssäoppimisjaksolle, mitä hänelle jää niistä viikoista käteen? Millä muutamassa viikossa ohjaaja saa tarpeeksi näyttöjä ja suullista tuotosta opiskelijastaan ulos, jotta voi oikeasti arvioida mitä tämä tietää vaikkapa kansansairauksista, ravitsemuksen merkityksestä, lääkehoidon tavoitteista tai yleisimmistä ikäihmisillä käytössä olevista lääkkeistä sivuvaikutuksineen. Toki useimmat meistä oppivat yleisimmät ”temput” joita hoitaja tekee. Opitaan kyllä katetroimaan, mittaamaan verenpainetta, jakamaan lääkkeitä, tarjoamaan laktoositonta ruokaa ja vaihtamaan vaippa. Mutta jos teoriatieto puuttuu tai sitä ei osaa napata sivulauseista kokeneemman hoitajan puheista niin jää kyllä pelottavan pinnalliseksi osaaminen.

Lisäksi opiskelijat ovat eri arvoisessa asemassa senkin suhteen millaisen ohjaajan jaksoilleen saavat. Ohjaustyylejä on monia ja toiset ohjaajat osaavat esimerkiksi sanallisesti perustella tekemäänsä paremmin kuin toiset. Parhaimmillaan työssäoppiminen on jotain ihan huikean hienoa ja itsekin kannan yhä muistissa hyviä oppeja melkein kahden vuosikymmenen takaa harjoitteluista.

Nämä asiat kun yhdistetään, saadaan aikaan melkoinen aikapommi. Yhä enemmän kouluttamatonta henkilökuntaa vanhustenhuollon kentälle ja yhä enemmän opiskelijoita ohjattavana. Kuka niitä opiskelijoita ohjaa ja kuinka huolellisesti panostaen, jos sille ehkä ainoana vuorossa olevalle koulutetulle hoitajalle on kasattu jo valmiiksi kestämätön määrä vastuuta ja hommaa? Onko meillä jatkossa valmistumassa esimerkiksi lähihoitajia, jotka ovat ottaneet käytännön oppinsa pikakoulutetulta hoiva-avustajalta tai täysin kouluttamattomalta henkilöltä joka on palkattu tekemään vain avustavia tehtäviä. Kuka kantaa vastuun millä osaamisella jatkossa hoitajia valmistuu?

Varmasti siinä kohtaa, kun itse makaa vaikkapa sairaalassa tai katselee omaisensa hidasta kuolemaa, toivoo vuorossa olevan hoitajan oikeasti osaavan asiansa. Ei ehkä herätä kovasti luottamusta, jos vastassa on ”hoitaja” jolla ei ole edes hoitoalan tutkintoa. Tai tutkinnosta kiikun kaakun läpi päässyt, oppinsa milloin keneltäkin ottanut, jolla ei kuitenkaan lopulta ole vaadittavia tietoja siinä määrin kuin voisi toivoa. Tätäkö jatkossa läheisillemme ja itsellemme haluamme?

Tiedän että tässä kohtaa moni ajattelee ja muistuttaa säästöistä. Kuinka nyt on tärkeää ohjata rahaa yksityiselle sektorille, jotta saadaan vienti vetämään, lisää verotuloja ja massia pyörittää myös julkista puolta. Ymmärrän kyllä että esim. yrityksiltä kertyy valtavat määrät veroja, joilla maksetaan välillisesti myös julkisen puolen palkkoja ja palveluita. Muistutan tällä kirjoitusella kuitenkin mitä se tarkoittaa, kun nyt jo monin paikoin kriisiytyneestä hoitotyöstä leikataan vielä lisää.

Itse olen lähihoitajana tienannut maksimissaan, paljon yövuoroja tehdessäni, noin 2000e/kk käteen, satunnaisesti. Nyt kun teen pelkkää päivätyötä, käteen jää hieman alle 1500e/kk. Jollekin tuolle välille sijoittuu lähihoitajan palkkaus. Me emme voi ihan oikeasti enää antaa omista kukkaroistamme yhtään senttiä pois. Nytkin jo esimerkiksi perheellisillä hoitajilla on todella, todella tiukkaa ja rankkaa. Nyt kun puhutaan esimerkiksi liittokierroksista tai muista päätöksistä niin hoitajat eivät valitettavasti voi enää venyä, rahallisesti tai työoloissaan,  tai muuten meillä on käsissämme todellinen katastrofi. Nyt jo SuPerin selvityksen mukaan iso osa hoitajista on miettinyt vaihtavansa alaa koska tilanne monin paikoin on niin kestämätön. Selvityksen mukaan lähi- ja perushoitajista 93 prosenttia oli huolissaan hoidon laadusta ja aikapulan takia riittämättömästä kuntouttavasta työotteesta. Hoidettaville ei ole riittävästi aikaa eikä heidän yksilöllisiä tarpeitaan pystytä huomioimaan. Vastaajista 70 prosenttia joutuu tekemään vähintään viikoittain asioita, jotka ovat ristiriidassa heidän omien arvojensa kanssa.

Ja ystävällisenä muistutuksena sinne yksityisen sektorin suuntaan. Vaikka toki veronne, samoin kuin meidäkin veromme, ovat tärkeitä yhteiskunnan kannalta, ilman julkisen sektorin palveluita ei tulevaisuudessa ole osaajia tahkoamaan sitä rahaa. Suomessa kun esimerkiksi koulut ja hyvä perusopetus ovat osa julkisen puolen palveluita. Samoin me julkisella puolella olemme niitä, jotka osaltamme hoidamme lapset ja ikääntyvät vanhemmat, jotta työssä käyminen ylipäätään on mahdollista. Kannattaa siis miettiä halutaanko pilata nämä palvelut. Sivstyneen ihmisen ja yhteiskunnan mittari on se miten se kohtelee heikompiaan. 

Kirjoittaja on

Hanna Jokinen

36-vuotias SuPer-aktiivi,

lähihoitaja/ikäihmisten palveluneuvoja