Eilen illalla kuultiin hallituksen visiot Soteen liittyvän valinnanvapauden suhteen.

Kovastihan sillä nyt luvataan nopeampaa hoitoon pääsyä ja sitä kuinka asiakas nyt jatkossa on kuningas joka valitsee missä hoitoaan nauttii.

Kuulostaa hienolta, mutta myös aivan hiton pelottavalta.

Osaan ajatella asiaa vain ruohonjuuritasolta, hoitajana ja potilaana. Ja en kyllä oikein tiedä pitäisikö tässä kohtaa itkeä vai nauraa.

Olen itse kohta 15-vuotta työskennellyt vanhustenhoidon ja muun perustason hoidon parissa. Nämä viimeiset puolitoista vuosikymmentä on hoitajan työtä hankaloittanut monessa kohtaa esimerkiksi se että asiakkaat/potilaat ovat jo kauan toteuttaneet valinnanvapautta aivan itsenäisesti.

Jos omalta terveysasemalta ei ole saatu haluttua palvelua, tai esim. haluttuihin lääkkeisiin reseptejä, on varattu aika yksityiselle ja kas kun sieltä onkin sitten saatu mieleisempi hoito. Hyvä ehkä asiakkaan kannalta, mutta hoitajan tai lääkärin on aivan totaalinen mahdottomuus pysyä kartalla esimerkiksi mitä lääkkeitä asiakas käyttää. Etenkin jos asiakas itse salaa tai ei muista mitä reseptejä mikäkin taho on kirjoittanut. Terveydenhuollossa on kymmeniä, ellei satoja eri asiakastietojärjestelmiä jotka eivät keskustele keskenään. Sairaalasta ei päästä lukemaan vanhustenhuollon yksikön kirjaamisia, yksityinen lääkäriasema ei näe asiakkaan lääkelistaa kunnallisenpuolen hoidon osalta. Jos asiakas tässä kohtaa esimerkiksi suoraan sanoen viilaa lääkäriä linssiin eikä kerro totuutta lääkehoidostaan, tahallaan tai epähuomiossa, saatetaan olla tilanteessa jossa asiakkaan lääkitys muodostuu yhteisvaikutuksiltaan hengenvaaralliseksi eikä kukaan lopulta kanna kokonaisvastuuta tilanteesta.

Nyt jo eri ammattikuntien kohdalla saattaa olla saman potilastietojärjestelmän sisällä erilaisia käyttöoikeuksia. Esimerkiksi monissa paikoissa vaikkapa lähihoitajat eivät näe asiakkaastaan psykiatrian puolen tekstejä olleenkaan vaan nähdään vaan fyysisen puolen hoidon asiat. Oleellista kuitenkin olisi ihan kaikkeen hoitoon osallistuvien pystyä hoitamaan kutakin asiakasta kokonaisvaltaisesti.

Nyt kun hallitus pirstoo vielä enemmän yksittäisen asiakkaan hoitoa eri tahoille, miten voidaan taata että ensinnäkin kaikki määrätty ja suunniteltu hoito toteutuu. Kuka vastaa esimerkiksi siitä että eri yksiköissä ja eri auttajilla ramppaavien asiakkaiden hoito pysyy kokonaisuudessaan kontrolloituna. Onko jatkossa hoitohenkilökunnalla edessään yhä enemmän ”mutu”-tuntumalla hoitamista ja sitä ettei asiakkaasta tiedetä enää mitään. Esimerkiksi juuri sen takia että asiakkaista kirjataan tietoja yhä erilaisimpiin tietojärjestelmiin joihin taas toisessa yksikössä ei päästä käsiksi.

Useat potilastietojärjestelmät ovat huikean kalliita ja herääkin mieleen kysymys siitä että jos on tarkoitus jotenkin yhtenäistää potilastietojärjestelmiä niin onko pienillä toimijoilla edes varaa tällaiseen? Miten valitaan käytettävät ohjelmistot ja niiden tuottajat? Karsiiko näinkin ”pieni” asia osaltaan hoidon tarjoajista pois pienet kotimaiset yrittäjät ja kilpailussa jyräävät vain isot, usein monikansalliset yritykset!?

Sairastan itse sekä Spondyloartropatiaa että Crohnin tautia. Näiden sairauksien vaikutus elämääni on tällä hetkellä onneksi mahdollisimman pieni, kiitos Kanta-Hämeen Keskussairaalan loistavan hoidon. Mietin vaan jatkossa miten esimerkiksi kaltaiseni useampaakin sairautta sairastavan ihmisen hoito jatkuu. Uhkana monen asiantuntijan mukaan kun sotessa on sekin että erikoissairaalanhoidon palveluja aletaan pirstoa yhä lisää. Onko jatkossa pahimmillaan minullakin erikseen reuma-kuponki tiettyyn sairaalaan ja crohnin taudin- kuponki johonkin muuhun paikkaan?

Nyt jo erikoissairaanhoito on melkoisen keskittynyt kukin omaan alaansa. Mikä toki on myös tae siitä että kutakin sairautta hoitaa siihen pätevöitynyt lääkäri. Mutta kyllä silti melko huvittavaa on ollut toisinaan nytkin jo käydä ensin istumassa tiistaina sisätauti polin oikella käytävällä Reumalla ja keskiviikkona vasemmalla käytävällä Gastroenterologian puolella. Molemmissa puhuttu isolta osin samaa asiaa, samaa lääkitystä tutkittu kahden eri sairauden kannalta. Lääkäreiden huoneet suunnilleen näköetäisyydellä toisistaan.

Edeltävälle viikolle kun vielä osuivat labrakäynnit molempien tahojen määrääminä, jotka onneksi saatiin otettua samalla käynnillä, alkaa olla jo nyt melkoista asiakkaan ”pompottelun” makua. Minä kuitenkin olen nuori ja hyvässä kunnossa ja omistan auton, mutta miten esimerkiksi vanhus joka saattaa olla monisairas ja siksi hyvinkin väsynyt, täysin julkisenliikenteen kulkuneuvojen varassa ja vieläpä sangen vähävarainen?

Itsellenikin nimittäin kertyi tästä parin viikon sairaanhoidollisesta sumasta ajokilometreja yhteensä lähes 70 ja polimaksuja melkein 65euroa.

Miten siis jatkossa, missä sairaalassa tulen minkäkin sairauden hoitoa saamaan, paljonko kilometrejä tulee lisää ja saavatko minua hoitavat lääkärit jatkossa kaiken oleellisen tiedon helposti ilman että terveyteni ja nykyinen hyvä vointini on vaarassa? Mitä tarkoittaa ”paljon palveluita tarvitsevien henkilökohtainen budjetointi” jota kaavaillaan myös? Lasketaanko siihen esimerkiksi kalliit lääkkeet? Itseni kohdalla lääkekulut yhteiskunnalle ovat helposti 20 000e/vuosi. (Googlettakaa Humira jos ihmettelette hintaa). Toivon todella ettei henkilökohtainen budjetti tarkoita sitä että jos valitsen käyttää tätä lääkettä jatkossakin niin ei sitten passaa muita terveydenhuollon palveluita enää käyttää, ellei oma persaus sitten kestä maksaa niitä ihan itte.

Nyt jo kiitän onneani siitä että itse olen hoitaja ja sangen perehtynyt omiin sairauksiini, niistä selvää ottaneena. Osaan siis olla tarkkana jos vaikkapa työterveydellä tai reumalla yritetään suosittaa esimerkiksi lääkettä jota Crohnin taudin takia en saa käyttää (esimerkiksi kaikki muut särkylääkkeet kuin vatsa- ja suolisto ystävällinen parasetamoli).

Minun onneni toki on että Khks tekee hyvää työtä ja on tietoinen vielä kokonais-tilanteestani, miten lie jatkossa. Mutta työterveyshuolto ja oma terveysasemani onkin jo eri maailma. Siellä on pakko itse varmistaa esimerkiksi antibiotin sopivuus tai juurikin vaikka kipulääkkeen sopivuus koska potilastietojärjestelmissä on eroja ja lääkärillä usein sen verran kiire että helpommalla pääsee kun itse potilaana pitää puolensa siinä että saa varmasti sopivat lääkkeet. Miten jonkun muistisairaan vanhuksen kohdalla jolla itsellään tai omaisella ei ole mitään sairaanhoidollista osaamista ja kukaan ei oikein tiedä enää kokonaisuutta potilaan hoidosta?

Kirjoittaja on Hanna Jokinen, 36-vuotias Lähihoitaja ja SuPer-aktiivi.