Kovaa peliä koulumaailmassa.

Tuskin kukaan on välttynyt viime päivinä iltalehtien ja sosiaalisen median ryöpytykseltä liittyen Lahdessa malttinsa menettäneen opettajan tilanteeseen.

Kannanottoja asiaan on paljon, puolesta ja vastaan. Joidenkin mielestä vika on vain opettajassa osan mielestä oppilaissa.

 

Kyseinen opettaja itse kertoo ettei hänellä ole pedagogista osaamista ja että oppilaiden käytös on jatkunut jo kuukausia. Opettajaa on heitelty mm. tuolien osilla ja muilla esineillä. Luokan oppilaista löytyy heitä jotka huudattavat musiikkia tunnilla ja onpa joku heistä esimerkiksi mennyt luokassa olleeseen pahvilaatikkoon kesken tunnin.

Näyttökuva 2016-10-15 kello 11.42.17.png

kuva: The Sunday Times

Voi hyvää päivää. Etten paremmin sanoisi. Toki opettajan ammatti on vaativa ja siinä menettää pelin hyvin pian jos provosoituu. Mutta miten ihmeessä on mahdollista että tämän kaltainen käytös oppilaiden taholta on annettu jatkua kuukausia? Miksi kukaan ei ole puuttunut tai jos on puuttunut niin keinot ovat olleet kyllä todella heikkoja jos tilanne yhä vain on puuttumisesta huolimatta jatkunut.

 

Onko kyseinen opettaja saanut tukea, neuvoja, perehdytystä esimerkiksi rehtorilta? Työterveydestä? Koska kyllähän tässä kuitenkin on erittäin hankala ja henkisesti kuormittava tilanne ollut jo pidemmän aikaa kyseessä. Opettajahan on käytännössä tullut kuukausia työpaikkakiusatuksi. Kiusatuksi niin oppilaiden kuin jokaisen häntä auttamatta jättäneen tai tehottomasti toimineen kollegan ja esimiehen taholta! Kiusaamisen ja huonon käytöksen läpi sormien katsominen on sen sallimista ja silloin on ihan yhtä paha kiusaaja itsekin.

 

Toki kun faktoja ei ole käytössä, esimerkiksi koulun toimista tilanteen ennaltaehkäisyssä, voimme vain arvailla. Jokatapauksessa karua kieltä todella yksin jääneestä (tai jopa yksin jätetystä) työntekijästä ja loppuun palamisesta tämä kertoo.

 

Jotain on nuorison asenteissa pahasti mennyt pieleen, valitettavan monen kohdalla, viimeisen kymmenen vuoden aikana. Itse teen opiskelijoiden parissa työtä muutamia kertoja vuodessa ja yhä vain haastavampaa on esimerkiksi oppituntien pito. Hurjan monille nuorilla tuntuu olevan asenne ettei toista ihmistä tarvitse kunnioittaa, toisen työtä ei tarvitse arvostaa jos se juuri nyt itseä ei kiinnosta.

 

Pitämilläni tunneilla löytyy monia joille tärkeintä on meikkaaminen, naapurin kanssa ääneen juttelu ja naureskelu. Kännykkää räplää täysin estoitta lähes vähintään joka toinen. Parhaimmat tapaukset ilveilevät, nukkuvat tai maata röhnöttävät pulpetillaan.

Toki ymmärrän ja hyväksyn ettei kaikkia voi kaikki asiat kiinnostaa, mutta huolestuttavaa on että sama asenne jatkuu sitten jopa esimerkiksi hoitoalan työharjoitteluissa. Viime vuosien aikana on saanut huomata että jos on sovittu että työpäivä alkaa klo 7 niin monelle oppilaalle on täysi yllätys että se tarkoittaa että kello seitsemän tulee olla jo töissä eikä sillon vasta heräillä kotoa. Raportit voi joidenkin oppilaiden mielestä käyttää nukkumiseen kahvipöydän päällä retkottaen, koska tää vanhustenhoito ei nyt vaan kiinnosta. Onneksi yhä isoin osa on kuitenkin upeita nuoria (ja vanhempia) jotka oikeasti haluavat oppia ja tekevät parhaansa. Valitettavaa on että näiden ”ei niin innokkaiden” tapausten määrä on kasvanut viime vuosina.

 

Itseäni ihmetyttää mitä kodeissa nykyään tapahtuu? Omassa kodissani ja lähes kaikkien luokkatovereiden kodeissa puututtiin kaikkeen tolloiluun kyllä aivan välittömästi. Olemme mekin 80-luvulla kolttosia tehneet ja joitain kertoja opettajan hermoja koetelleet mutta koskaan sentään emme ketään ole esimerkiksi tuolin osilla heitelleet tai solvanneet. Ja jos tällaista käytöstä olisi ollut niin siitä olisi mennyt välittömästi viesti kotiin ja ainakin meillä olisi arestia tippunut ja muita sanktioita. Lisäksi ainakin omat vanhempani ovat laittaneet minut (mikäli oikein muistan) pyytämään anteeksi jokaiselta jolle olen väärin tehnyt. Myös opettajilta.

 

Kyseisessä tapauksessa nuoret eivät tunnu ymmärtävän mihin he itse syyllistyvät, vaikka tokikaan myöskään opettajan kilahtaminen ei ole oikein. Toisen ihmisen kuvaaminen salaa tai vasten tämän tahtoa ei liene suomessa sallittua. Saati että sen kuvaamansa videon pistää nettiin. Taitaa esimerkiksi kunnianloukkauksen raja tässä jo ylittyä ja kunnianloukkaus on kuitenkin asia josta voi joutua vastuuseen myös juridisesti. Samoin tavaroiden heittely toisen ihmisen päälle on väkivaltaa. Väkivallasta ja vahingonteosta on säädetty myös omat lakinsa ja säädöksensä. Myöskään työpaikkakiusaaminen ei ole sallittua. Suomessa laki myös velvoittaa huolehtimaan työsuojelusta ja tässä tapauksessa vaikuttaa kyllä ettei opettajien työsuojelu ole ollut oikein hereillä kun sama ralli on saanut jatkua kuukausia. On työyhteisössä jokaisen tehtävä huolehtia työsuojelusta ja työn turvallisuudesta. Niin oppilaiden kuin opettajienkin näkökulmasta. Ja tämä tilanne tuskin hetkeen on ollut kummallekaan osapuolelle kiva tai turvallinen.

 

Tuntuu todella hurjalta että yhä vain hallitus suunnittelee kuinka voidaan varhaiskasvatuksessa kasvattaa ryhmäkokoja ja luokkakoot ovat olleet kouluissa jo kauan aivan vastuuttoman kokoisia. Tämähän se lopputulos sitten on kun kodit ulkoistavat kasvatuksen päiväkodeille ja kouluille, joissa resursseja toimia heikennetään entisestään. Yhä useampi lapsi ja nuori jää ja tulee yhä enemmän jäämään ilman huomiota ja henkilökohtaista ohjausta. Jos kotona ei opeteta edes perusteita siitä miten yhteiskunnassa toimitaan niin lopputulos on katastrofi. Lahden tapaus on mielestäni hyvin surullinen esimerkki siitä mihin jatkuvat varhaiskasvatuksen ja koulujen säästöt johtavat. Yhdistettynä johonkin ihmeelliseen asennemuutokseen ja käytöstapojen puutteeseen joka lasten ja nuorten parissa valitettavan usein nykyään vallitsee. Tarvitseeko oikeasti jonkun kuolla tai vahingoittua ennen kuin asioihin puututaan? 

 

Kirjoittaja on Hanna Jokinen, Lähihoitaja ja SuPer-aktiivi.

Puheenaiheet Opiskelu Työ Uutiset ja yhteiskunta

Kapteeni käskee, ei enää aikaa välittää

Kerron teille tosielämän tapauksen suomalaisesta vanhustenhoidosta, oman hoitajan urani ajalta. Asiakkaita ja itseäni suojellakseni en voi kertoa missä ja koska tämä kohtaaminen tapahtui. En myöskään voi paljastaa asiakkaasta esimerkiksi ikää tai sukupuolta. Uskon että tunne ja kohtaamisen merkitys välittyy silti.

 

Lähestyttiin kahviaikaa, vaikeasti muistisairas asukas oli kuljeskellut käytävillä. Välillä kolistellut huonekaluja äänekkäästi, erehtynyt asukastovereiden huoneisiin j ottanut heidän tavaroitaan luullen niitä omikseen. Äiti ja isä hänellä olivat hukassa, toisinaan myös jälleen pieneksi hänen muistoissaan tulleet lapset olivat jossakin kadoksissa. Arvaatte varmasti kuinka levoton ja huolissaan voi muistisairas ihminen olla joka ihan oikeasti elää todeksi tunnetta jossa pienet lapset ovat karanneet ja samaan aikaan omat vanhemmat jossakin vailla apua ja hoivaa. Vessahätäkin oli tainnut olla mutta kun ei enää löydä vessaan tai edes omaan asuntoon/huoneeseensa.

Näyttökuva 2016-09-27 kello 17.07.56.png

Kyseisessä paikassa oli poikkeuksellinen tilanne, syystä tai toisesta hoidettavia oli normaalia selvästi vähemmän paikalla. Tuskin sanon kovin pahasti pieleen jos arvioin että menimme silloin jopa 0,7 hoitajaa/hoidettava mitoituksella sen päivän. Poikkeuksetta lähes aina vanhustenhoidon puolella moisesta mitoituksesta saa vain unelmoida. Vuoroja tehdään paljon, paljon tiukemmilla resursseilla.

 

Muistisairas, hyvin huolestunut vanhus ei millään rauhoittunut kahvipöytään. Minulla oli harvinainen mahdollisuus. Oli aikaa istua alas. Ottaa pala marjapiirakkaa ja kupillinen kahvia oikealla kermalla. Istuin vanhuksen viereen, hyvin pian huomasin kuinka suuri tarve hänellä oli pitää minua kädestä. Tuntea toisen ihmisen hyväksyvä ja hellä kosketus, iho vasten ihoa, käden lämpö. Hänellä oli kova halu silittää nuoren ihmisen kättä, käsivartta, hetkittäin poskea ja hiuksia omalla jo iän rypistämällä silkkisellä kädellään. Halattiin monta kertaa. Vanhus painoi päänsä olkaani vasten, silitti ja hymyili onnellisena. Käpertyi melkein syliin asti. Kaikesta huusi tarve tulla rakastetuksi, tulla kohdatuksi ja välitetyksi. Ihmisenä. Arvokkaana.

 

Siinä me istuimme. Juteltiin. Hänellä sanat jo hukassa pahasti ja moni lause jäi sanalliselta merkitykseltään hämärän peittoon. Saatoin vain arvailla mitä hän halusi sanoa. Mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Ymmärsimme toisiamme ilmeiden, eleiden, kosketuksen ja välittyvien tunteiden perusteella. Vanhus nauroi, silmissä oli myös kyyneleitä liikutuksesta.

 

Levottomuuden, huolen ja surun lientyessä tapahtui muutakin. Vanhus söi itse piirakan ja joi vapisevin käsin kahvin. Toki hän tarvitsi melkein jokaiseen suupalaan ja kulaukseen muistuttelua ja ohjausta kuinka syödään ja kuinka juodaan. Mutta lämpimästi ja kunnioittaen ohjattuna hän söi ja joi itse. Melkoinen tunne varmasti hänelle siitä että hänelläkin on yhä arvo ihmisenä ja hän yhä pystyy toimimaan. Loppuillan hän oli huomattavasti rauhallisempi, vaikka ehkä muisto itse kohtaamisesta jo katosi piankin. Rauhallinen olo pysyi koska tunnemuisti säilyy sangen pitkään vaikka muunlainen muisti jo olisi hyvinkin hatara.

 

Aikaa tähän yhteen kahvittelu ja kohtaamis-hetkeen meni yli 20 minuuttia. Jatkossa jos hallituksen kaavailema hoitajamitoitusten pienennys menee läpi ei tämän kaltaiseen kohtaamiseen ja pysähtymiseen ole enää aikaa. Jokainen hoitaja lähtökohtaisesti haluaisi hoitaa tilanteen juuri näin kuten minulla oli poikkeuksellisesti mahdollisuus hoitaa.

 

Jatkossa, jos 0,4 hoitajaa/hoidettava mitoitus toteutuu, asiakkaalle voidaan koko vuorokauden aikana taata enää 108 minuuttia hoivaa ja hoitoa. Luuletteko että siitä määrästä on mahdollista käyttää kahvihetkeen 20minuuttia? Valitettavasti ei todellakaan.

Tuo 108 min/asukas kun sisältää aamupesut, iltapesut, vessassa käynnit, sairaanhoidolliset toimet, lääkehoidon ja sen valmistelun (esim. lääkkeiden jako), ruokailun (5x päivässä monessa paikassa) ja toki myös lakisääteisen kirjaamisen asiakaspapereihin. Tähän sataankahdeksaan minuuttiin pitää mahduttaa myös esimerkiksi omaisten kanssa keskustelut ynnä muut toimet.

 

Näin kun laskette, ymmärrätte ihan jokainen ettei ole enää aikaa käytettäväksi yhtään mihinkään ”ylimääräiseen”. Pahimmillaan tämänkaltainen kahvi-kohtaaminen tulee 0,4 mitoituksen tullessa voimaan kaikessa raadollisuudessaan olemaan sitä että levottomalle muistisairaalle annetaan entistä helpommin rauhoittavaa lääkettä jotta hän rauhoittuu eikä saa esimerkiksi konflikti-tilannetta aikaan osastolla hermostuttaessaan muita monisairaita asiakkaita. Hoitajiahan ei siinä kohtaa riitä todellakaan istumaan kahvipöytään tai päiväsaliin vanhusten seuraan rauhoittamaan tilannetta. Vanhukset ovat yhä enemmän yksin tai keskenään ilman valvontaa ja konfliktien, kaatumisten ja muiden vahinkojen määrä moninkertaistuu.

 

Yhä enemmän vanhukset jäävät vuoteisiin koska hoitajat eivät enää repeä saattamaan ja valvomaan liikkumista tai nostamaan pyörätuoliin. Turvallisempaa silloin on jättää ihminen sänkyyn. Onko se ihmisarvoista, ei todellakaan!

 

0,4 mitoituksella tämä kahvihetki olisi hoidettu mahdollisimman nopeasti. Kyseinen asukas olisi syötetty koska ne 8 muutakin odottavat ruokaa/kahvia. Ei yksinkertaisesti ole aikaa käyttää 20 minuuttia siihen että vanhus saa itse ohjattuna syötyä. Etenkin jos ne 8 muuta hoidettavaa myös tarvitsevat apua ja ohjausta ruokailuun. Kahteen paikkaan ja kahden vanhuksen (saati sitten yhdeksän) luo yhtä aikaa ei voi paraskaan hoitaja kuitenkaan kloonaantua. Ihmisarvoa? Ei todellakaan!

 

Vanhustenhoidon laitoksiin ei suomessa enää pääse kovinkaan hyväkuntoisia vanhuksia vaan kaikilla hoidossa olevilla asiakkaillamme on vakavia sairauksia ja valtaosalla esimerkiksi jo keskivaikeassa tai vaikeassa vaiheessa oleva muistisairaus. He ovat ihmisiä jotka suoriutuaksen päivästään tarvitsevat vähintäänkin ohjausta ja neuvomista joka ikisessä toimessa. Ei vanhainkodeissa ja muissa laitoksissa enää juurikaan ole sukkaa kutovia pirtsakoita mummuja vaan siellä asuvat ihmiset ovat oikeasti erittäin paljon hoitoa ja hoivaa tarvitsevia. 0,4 mitoitus vie tilanteen entistä enemmän kaaokseen ja siihen että yhä nopeammin ihmiset jäävät kuntoutuksen ja ohjauksen puutteessa masentuneina ja elämän halua vailla vuoteisiin odottamaan kuolemaa. Voitte myös miettiä kuinka usein 108 minuutin aikana vuorokaudessa on mahdollista päästä vessaan, kuinka usein suihkuun. Ulos ei ehkä pääse enää ikinä.

 

Käsi sydämelle, tätäkö halutaan vanhuksillemme? Vai mieluummin tuota kohtaamista mitä itselläni oli tuon kerran mahdollisuus toteuttaa?

 

Tämä eettisesti ja moraalisesti ihan kamala tilanneko on sitä mitä halutaan maamme hoitajille? Heille jotka haluaisivat tehdä työnsä hyvin?

 

Kirjoittaja on hanna Jokinen, 30+, ammatistaan ylpeä Lähihoitaja ja SuPer-Aktiivi

Hyvinvointi Mieli Työ Uutiset ja yhteiskunta