Otsikko on tarkoituksella kärjistys, todetaan se tähän heti alkuun, ettei kenellekään tule tunne että ajatukseni on mollata sote-alan sijaisia jollakin tavalla. Noup. Hyvä sijainen on painonsa verran kultaa, vähintäänkin!

Nyt kun korona vielä kiristelee otettaan, toivottavasti viimeistä kertaa, ollaan kuitenkin hoitoalalla oikeasti hyvin hankalassa ja osin vääristyneessäkin tilanteessa.

Ilmiö on näkynyt osin jo vuosia, mutta nyt se on entistä enemmän räjähtänyt käsiin. Sijaisia on hankala saada ja heistä käydään lähes verissäpäin taistelua. Jopa keskisuurissa kunnissa, joissa on aiemmin ollut suhteellisen turvattua saada vakituisena työntekijänä pidettyä lakisääteiset lomansa, ollaan nyt kylmä rinki persiin ympärillä että mahtaako sitä lomalle lompsista tulla ollenkaan. Vai pitääkö tässä burn outin partaalla jaksaa pyristellä koko kesä helteen hikittäessä maskin kii naamaan pysyvästi.

Yhä hälyttävämpiä uutisia kuuluu kentältä. Hoitajat alkavat olla niin loppuun runnottuja, että yhä useampi tekee päätöksen sanoa itsensä turvallisesta vakipaikasta irti ja lähteä keikkaillen tekemään täysin oman näköistään työviikkoa. Moni tähän päätynyt hoitaja kertoo, että kuorma kasvoi vaan aivan liian suureksi ja keikkailun tietynlainen helppous viehättää.

Vaikka toki keikkalaisena teet samat perustyöt kuin vakituinen henkilöstö, niin vältyt useimmiten siltä kokonaisvastuulta, joka tällöin keikkalaisenkin osalta sälyttyy sen vakituisen harteille. Eihän keltään, joka on yhden tai kaksi päivää yhdessä yksikössä töissä, voi luonnollisestikaan vaatia että hän tuntisi hoidettavat niin hyvin että hän voisi tehdä esimerkiksi toimintakyky-arvioita, tiedottaa kattavasti omaisia, tuntea talon lääkehoidon prosessin yksityiskohdat, tietää talon päivärytmin jne.

Keikkalainen tulee, tekee hänelle ohjeistetut perustyöt ja vakituiset henkilöt kantavat kokonaisuudesta vastuun. Ei omahoidettavia ja heidän pitkäaikaiseen hoitoon liittyvää seurantaa, paperitöitä, omaisten kanssa yhteydenpitoa. Ei työyksikön jatkuvaa kehittämisen vaatimusta, ei jatkuvaa oman itsensä kehittämistä työyksikön jäsenenä, ei paineista ja kiireestä johtuvia vuoron vaihtoja ja jatkuvaa epävarmuutta toteutuuko se viikon ainoa toivottu vapaa niin, että voisi joskus jotain perheen tai ystävienkin kanssa suunnitella. Yleensä jos keikkalainen on sovittu yksikössä osastolle X ja lopulta tarve olisikin osastolla Y suurempi, niin vakituista henkilöstöä siirrellään sinne osastolle Y, jotta keikkalaiselle luvattu keikka osastolla X voidaan taata.

En moiti ollenkaan sijaisia! Jo pitkään on alalla vallinnut ”pelastautukoon ken voi”- tyyppinen asetelma. Kun ihminen tarpeeksi uupuu, hän ei enää jaksa kantaa huolta työkavereiden jaksamisesta vaan oma napa menee edelle. Tämä on täysin inhimillistä, kukaan meistä ei ole mikään yli-ihminen, edes lähihoitaja. Osalla tämä ilmenee oman edun tavoitteluna niin, että muista piittaamatta koitetaan saada vain itselle mieleiset työvuorolistat ja vaihdellaan vuoroja ajattelematta yhtään, että todennäköisesti kaikki muutkin ovat yhtä puhki. Kollegiaalisuus ja solidaarisuus hiipuu samaa tahtia oman jaksamisen kanssa ja liian usein työyksikössä oma nahka koitetaan pelastaa, jopa muiden kustannuksella, kun tarpeeksi ahtaalle yksilö ajetaan. Osa ottaa sitten rohkeamman aseen ja vapauttaa itsensä tekemään juuri niin kuin itse haluaa. Jopa aivan hiton kalliilla ja riskialttiilla hinnalla. Sanotaan heipat vakituiselle työlle, ja täytetään työaika keikoilla juuri siihen aikaan ja juuri niihin paikkoihin kuin itseä huvittaa. Keikkailussa saattaa kiehtoa myös usein hieman korkeampi palkka ja mahdollisuus tehdä vaikka jatkuvasti sunnuntait ja pyhät tuplavuoroa, jolloin yhden pitkän päivän jaksamalla saakin kerrytettyä jo useamman tavallisen arkipäivän palkan.

Ei pidä käsittää väärin, en ollenkaan ihmettele valintaa tai paheksu sitä. Kauhistelen kyllä. Hyvin oman onnensa nojassa ihminen nimittäin pelkästään keikkaillen on ja pitää olla valmiudet tehdä pitkän tähtäimen suunnittelua, jos haluaa pitää lomaa. On säästettävä itse jokaisesta palkasta syrjään lomarahan osuus ja mielellään laitettava vähän muutenkin syrjään jos haluaa vaikkapa kesällä olla kuukauden keikkailematta ja silti taata itselleen silläkin aikaa jonkinlaisen toimeentulon. Samoin sairaslomien ja muiden katastrofien varalle on hyvä olla sukan varressa fyrkkaa. Jos olet sopinut viikolle kolmeen eri paikkaan yhteensä 5 vuoroa ja vatsatauti iskee niin keikat menevät ohi suun ja rahat jäävät saamatta. Silti monella vakituisella hoitajalla ahdistus kohtuuttoman isosta työtaakasta, aina takaraivossa jyskyttävistä tekemättömistä töistä ja liian suuresta kokonaiskuormituksesta kasvaa niin suureksi että päädytään tekemään näitä yksiköllisiä ratkaisuja. Näiden seurauksena toki yhä harvemman harteille kasautuu se kokonaisvastuu ja ollenkaan ei ole tavatonta, että vaikkapa 26 asukkaan yksikössä iltavuorossa on 1 vakituinen ja 3 täysin uutta keikkalaista.

Kamalaa ja samalla julmalla tavalla kiinnostavaa on nähdä, onko kunnissa halua tehdä asialle mitään. Halutaanko ikäihmisten hoitoa kehittää työpaikkana kiinnostavampaan ja vähemmän kuormittavaan suuntaan? Vai eletäänkö yhä vain lyhytnäköisesti päivä & viikko kerrallaan. Kunhan joku saadaan joka paikkaan töihin, tai edes suurimpaan osaan paikoista,  niin mitäpä sitä enempiä miettimään. Suut suppuun ja tehkää työnne, ei tässä nyt jaksamista pystytä ajattelemaan.

Nyt jo olemme pisteessä, jossa esimerkiksi monessa kunnassa ei hakijoita vakituisiin vakansseihin ole. Etenkin kotihoito on monella paikkakunnalla sellainen työnteon paikka, jota monet karttavat. Sijaisten keskuudessa myös sana kiirii nopeasti ja tiettyihin paikkoihin ei mennä enää toista kertaa, koska valinnan varaa on!

Kirjoittaja on Hanna Jokinen, 

SuPerin edustajiston varapuheenjohtaja, sekä ammatistaan ylpeä mutta ajoittaan hemmetin väsynyt lähihoitaja.