Kunpa en odottaisi kesälomaa.
Tämän postauksen pläjähtäessä eetteriin on se päivä jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Kesäloma! Vihdoin kuukausi pois töistä ja en edes aja koko paikan ohi vahingossakaan neljään suloiseen, pitkään ja ihanaan viikkoon. Herkuttelen ajatuksella siitä että saan olla vapaa, levätä, palautua, rentoutua. Samalla jo vähän, ihan ohi kiitävän nanosekunnin, suren sitä miten se kohta on jo, se kauan kaivattu loma.
Toisaalta on surullista että me lähestulkoon jokainen hoitoalalla työskentelevä aivan liian usein paahdamme työssä eläen vain vapaata viikonloppua, arkivapaita tai lomia odottaen. Työ on monelle selviämistaistelua, kellon kanssa kisaamista ja jatkuvaa venymistä ja vanumista. Ilo on monen kohdalla vain joku kummallinen termi jota ei useinkaan voi arkiseen aherrukseen edes teoriassa yhdistää.
Miksi? Miksi ihmeessä on näin? Miksi Lähihoitajan työstä on tullut toisinaan melkein kuin rangaistus tekijälleen. Aivan varmasti jokainen meistä haluaisi tehdä tätä arvokasta työtään sillä palolla mikä meillä vielä valmistuessamme oli. Into hoitaa, auttaa ja ennen kaikkea uudistaa ja innostua. Aivan liian usein totuus iskee muutamassa vuodessa märkää rättiä kasvoihin ja uunituoreen hoitajan ruusuiset kuvat tallataan karujen realiteettien lokaan. Ilo ja into vaihtuvat pahaan mieleen siitä ettei saa tehdä työtään niin hyvin kuin osaisi. Optimismi antaa periksi riittämättömyyden tunteen edessä. Kun kotikäynnistä pitää selvitä alle vartissa tai laitoksessa asiakkaalle on aikaa vain naurettavan pieni minuuttimäärä per vuoro. Kun on jätettävä kyynelsilmäinen vanhus yksin kotiin pelkäämään kun tietää että kahdeksan muuta yhtä ahdistunutta odottaa jo vuoroaan useiden kilometrien päässä. Kun joudut jopa kymmeniä kertoja vuorosi aikana hokemaan, ”odota hetki”, ”tullaan niin pian kuin päästään”, ”odotatko hetken minulla on tämä edellinen työ kesken”. Ei voi sanoa että se olisi kovin juhlaa.
Hoitajat ovat monessa paikassa ja monella paikkakunnalla aivan lopussa. Hallitus kaavailee yhä lisää ja lisää kiristyksiä. Jopa niihin lomarahoihin, joiden avulla moni hoitaja pystyy vain sen kerran vuodessa tekemään jotain erityistä lomansa kunniaksi, kajotaan. Ikään kuin olisimme pahimmillaan alle 2000e/kk tuloilla suunnattomia kroisoksia jolta voidaan surutta viedä ne viimeisetkin pesän tuhkat. Hoitajamitoituksia kaavaillaan tiukennettavaksi ja hoitotyöntekijän aseman saavuttaa jatkossa vain ”vähän sinnepäin” olevalla koulutuksella. ja sote, uskaltaako sitä edes mainita kaikessa kummallisuudessaan. Pelottava, hallitsematon vyyhti josta edes sen kanssa työkseen toimivat eivät osaa sanoa mitään varmaa. Moni sijoittaisi koko soten sanakirjassa johonkin kirosana kategoriaan tai vitsit välilehdelle.
Uskon että sinä päivänä kun lähihoitajan työstä maksetaan sen vaativuuden mukaista palkkaa, hoitajamitoitus on tuplat siihen verrattuna mitä SSS-trio nyt kaavailee ja työnantaja osapuoli kunnioittaa alaisiaan muutenkin kuin juhlapuheissa, palaa myös se todellinen työnilo sinnekin osiin hoitotyönkenttää joissa se nyt loistaa poissaolollaan.
Ehkä silloin ei ole niin kiire lomalle tai elämää ei tarvitse elää pikakelauksella vapaata viikonloppua odottaessa.
