Poikkeuksellinen aamu vanhustenhoidon parissa. Meitä istuu useita hoitajia aamuraportilla ja opiskelijoitakin sattuu olemaan useampi jaksollaan. Yökkö kertoo yön kuulumiset ja aamuvuoroon on mukava lähteä kun tietää että yö on ollut rauhallinen. Asiakkaat ovat nukkuneet ja hyvin nukkuminenhan on tunnetusti kuin rahaa pankkiin laittaisi.

 Kuva Pinterestista, kuvan henkilö ei liity blogi-postaukseen millään tavalla.

Rauhassa ehtii istahtaa tietokoneelle ja lukea raportit asiakkaista ja suunnitella mitä kenenkin kanssa tulisi tehdä vuoron aikana. Kenellä on kampaaja, kenestä verikokeet tai virtsanäytteet. Jollakin on sairaalaan aika ja hyvillä mielin voi todeta että kerrankin meillä on irrottaa saattaja mukaan matkaan!

Asiakkaat saavat nukkua rauhassa ja koska hoidettavia on, harvinaista kyllä, vain kolme per hoitaja tänään niin heidän kanssaan on aikaa touhuta kotoisasti.

Hoidettavani on jo hereillä, istahdan sängyn viereen rollaattorin päälle. Jutellaan hetki, vanhus kertoo unesta jonka näki. Lapsenlapsen häissä oli ollut unessaan ja silmiin syttyy pilke kun hän kuvailee juhlia, vaikka ne totta eivät olleetkaa. Hymy tarttuu ihmisestä toiseen. Koska niinhän me siinä olemme, ihminen ihmiselle juttelemassa. Yhdessä uutta päivää aloittamassa.

Autan hänet istumaan ja aikaa on hyvin hetki ”silmitellä” vuoteen laidalla istuen ettei huimaa kun noustaan ylös. Ylös nousu sujuu tänä aamuna hyvin, eikä mikään ihme kun ilmapiiri on rento ja kiireetön. Ei tarvitse vanhan ihmisen kiirehtiä ja jännittää viekö liikaa hoitajan aikaa jos ei heti kaikessa onnistu nopeasti.

Leikkisästi jutellen etenemme rinta rinnan kävellen. Hoidettavani taitaa hieman unohtaakin että yleensä käveleminen on vaikeaa ja kankeaa. Huumori ja aito kohtaaminen on usein se salainen ase jolla murretaan joskus uskomattomallakin tavalla kuntoutumiseen liittyviä henkisiä esteitä. Kun ei ole hoppu niin yllättäen se askel onkin melkoisen paljon kevyempi.

Lämmin suihku, perusteellinen pesu ja kuivaus. Olo tuntuu kuulemma vuosia nuoremmalta. Päälle kauniit vaatteet, jotka on rauhassa aikaa valita useammasta vaihtoehdosta. Tyytyväisyys on käsin kosketeltavaa, asiakas kokee että hänellä on väliä. Joku kuuntelee mitä hän haluaa ja hän saa määrätä tahdin, toimet ja aamunsa kulun.

Todellisia pieniä arjen ihmeitä koetaan lavuaarin edessä. Vanhus suostuu itse yrittämään hampaiden pesua. Sitä ei kotona kuulemma tule tehtyä kun omaiselta se käy ketterämmin. Huokaisen mielessäni, kuvitteellinen sanakirja vilisee silmieni edessä ja aukeaa ”kuntouttava työote” sanan kohdalta. Toisaalta ymmärrän hyvin omaista, sorrummehan me hoitajatkin kiireessä oikomaan yksityiskohdista koska valitettavasti aikaa ei aina ole jokaisen kanssa jokaisena aamuna tarpeeksi jotta asiakas voisi aidosti tehdä kaiken pystymänsä itse.

Vapiseva käsi yrittää ja yrittää ottaa hampaita suusta. Hän on valmis jo luovuttamaan. Kerron että meillä ei ole vieläkään kiire. Taputan olalle, kannustan ja pidän kättä hänen selkänsä takana jotta seisomatasapaino tuntuu turvallisemmalta ja hän voi käyttää molempia käsiään hampaiden pesussa. Lopulta hampaat on pesty ja takaisin suussa, asiakkaan ihan omasta toimesta. Autoin vaan proteesien kiinnitysaineen kanssa kun sen korkki oli mennyt jengoiltaan ja siksi jumittunut. Hymy jonka saan voisi valaista pienen kaupungin. Se menee myös minuun ihon alle, niin ihmisenä kuin hoitajana. Kahteen vuoteen ei kuulemma ole onnistunut hampaiden pesu itse. Nyt tuntuu kuin onnistuneen aamun ja aamutoimien jälkeen hoidettavani ryhti olisi suoristunut muutaman sentin. Myös moni muukin asia kuin hammashuolto sujuu pykälää paremmin.

Lähdemme pienen huilin jälkeen aamupalalle, kyllä edelleen hitaasti kävellen, koska meillähän ei ole mihinkään kiire. Tunnen itsekin tyytyväisyyttä onnistuneesta kohtaamisesta, siitä että sana tehdä työtäni rauhassa ja hymyillen. Ei ahdista tai kiristä. En tunne olevani riittämätön.

Näin minä haluaisin tehdä työni joka aamu.

Tullaanko minun ja kaltaisteni lähihoitajien työtä koskaan arvostamaan niin paljon että joskus tämä olisi arkipäivää eikä mitään harvinaista herkkua? Tuleeko vanhuksilla ikinä olemaan se arvo ihmisinä joka heille kuuluu?

Onko vielä joskus jokaisella olla aikaa yrittää, vaikka useaan kertaan, joka aamu edes hampaidenpesua itse. Ettei siitä tai mistään muusta johon vielä asiakas itse kykenisi tarvitse kenenkään oikaista vain siksi että kuusi tai seitsemän muuta asiakasta odottaa jo vuoroaan, hälytyskellot soivat ja jossain joku huutaa apua.

Kirjoittaja on Hanna Jokinen,

Lähihoitaja, ammattiosasto aktiivi, SuPerlehden pakinoitsija ja

kevään 2016 SuPerin liittokokousvaalien ehdokas.