Mitäs väliä lapsella muka olisi?

Isolta kirkolta kuuluu taas kummia. Selvähän se että säästää pitää kun huonossa jamassa maa makaa, mutta eipä näitä uusimpia visioita voi hymyillen kuunnella. Päinvastoin, kiukkua kasvattaa ja huolestuttaa suuresti

Lapsiperheitä kuritetaan uusilla säästö-suunnitelmilla kun hallitus kaavailee mittavia korotuksia päivähoidon maksuihin. Esimerkiksi kahden keskituloisen vahemman kohdalla tämä tarkoittaa jopa 122eur kuukausittaista lisäkustannusta. Pienituloisimpien nollamaksuluokka säilyy ja alimmat maksut eivät luojan kiitos nouse, mutta onhan toki esim työttömien vanhempien kontolle hallituksen toimesta jo aiemmin haluttu sälyttää lasten koko hoito ja varhaisten vuosien kasvatus rajaamalla subjektiivista päivähoito-oikeutta.

150422105458-sleeping-baby-stock-super-169.jpg

kuva tältä: http://edition.cnn.com

Tähän hintojen kallistumiseen kun peilataan toista säästämisen tapaa, eli hallituksen ajatusta varhaiskasvatuksen ryhmäkokojen nostamisesta, niin ei voi kun esittää surullisen kysymyksen siitä miksi pienet avuttomat ihmiset laitetaan maksamaan kallista hintaa aikuisten hölmöilyistä?

Jos päiväkodin ryhmässä on nyt 20 lasta, päivittäin on yhteensä 190 erilaista ihmissuhdekontaktia heidän välillään. Kun lapsia tulee ryhmään viisi lisää, kontaktien määrä nousee jo kolmeensataan. (laskelma lainattu SuPer-liiton Johanna Perez:n kirjoituksesta liiton sivulta.)

Pieni lapsi ei vielä ymmärrä esimerkiksi miksi ei pääse syliin kun on paha mieli. Ei hänellä ole vielä valmiutta ymmärtää niellä pelästystään tai suruaan ja odottaa vuoroaan että hoitaja ehtii esimerkiksi pukea ensin kaksi muuta lasta ja pissattaa kolmannen.

Miten vain kahdella kädellä ehdit hoivata kaikkia niitä pieniä joista ihan jokainen tarvitsisi vielä paljon enemmän apua ja opastusta kuin on mahdollista antaa. Koko ajan takaraivossa jyskyttää että et millään pysty antamaan kaikille tarpeeksi huomiota ja rakkautta.

Millainen on pikkuisen tytön tai pojan arki kun saa aamusta asti kuunnella “odota vähän” tai “nyt ei ole vielä sun vuoro”? Haluammeko ihan oikeasti yhteiskunnan jossa pitää pienestä pitäen selvitä itsekseen, jopa itselle aivan liian pelottavissa ja vieraissa tilanteissa? Yhteiskunnan jossa sylin, sadun tai halin saa vain vuoronumeron ottamalla ja jonottamalla? 

Täytyy myös muistaa päiväkodin arkea hahmoteltaessa, että nämä kolme hoitajaa joille se 24 lasta sälytetään, ovat läsnä ryhmässä vain osan päivästä yhtä aikaa. Päiväkoti saattaa olla avoinna esimerkiksi klo 6:00-17:00, työpäivän mitta kuitenkin esimerkiksi päiväkodissa työskentelevällä lähihoitajalla lienee etupäässä “vain” 8h. 

Uskon että jokainen päivähoidon työntekijä tekee työtään täydellä sydämellä! Ihan varmasti!

He ovat valmiina antamaan hoivaa ja rakkautta pienille ihmisille ja näin he ovat myös avainasemassa mahdollistamassa yhteiskunnan pyörien pyörimisen jotta vanhemmat voivat palata työelämään tekemään työtä ja maksamaan entistä enemmän veroja!

Valitettava totuus on että näistä päivähoidon muutoksista uhkaa tulla todellinen murhenäytelmä. Nyt säästettävät roposet maksetaan kalliina setelinippuina tulevaisuudessa takaisin.

Vanhemmilla maksatetaan isompia laskuja ja hoivan laatu heikkenee. Jopa lasten turvallisuus kärsii kun ryhmäkoot kasvavat.

Puhumattakaan työn mielekkyydestä ja hoitajien työssään jaksamisesta. Nyt jo monessa paikkaa mennään aivan äärirajoilla tilojen ja ryhmäkokojen kanssa. Hoitajat kokevat riittämättömyyttä koska eivät kertakaikkiaan pysty hoitamaan ja kasvattamaan niin hyvin ja huolella kuin haluaisivat. Vika ei ole heidän vaan tahojen jotka heidän työoloistaan päättävät. En edes uskalla ajatella millainen aikapommi yhteiskunnassa tikittää kun nämä laman kourissa kasvaneet, liian usein syliä jonottamaan joutuneet lapset aikuistuvat. Onko unohdettu jo edellisen laman seuraukset?

Jotta soppa olisi vallan sekaisin niin lisätään tähän vielä esim. etenkin naisvaltaisiin pieni palkkaisiin aloihin kohdistuvat palkan alennukset (esim. kuntasektorin lomien lyhennykset ym. mediassa velloneet uhkakuvat.)

Nyt isketään vähän liian kovaa vaikkapa juuri lähihoitajana työtään tekevien vanhempien kukkaroon. Vanhempien palkka laskee (pahimpien laskelmien mukaan jopa 10%), päivähoidon laatu romutetaan ja hintoja nostetaan! Onko tässä yhtälössä mitään mieltä?

Suhteet Ystävät ja perhe Vanhemmuus Uutiset ja yhteiskunta

Oma koti, surmanloukku.

Ulkona on pakkasta 30 astetta. Ei, emme katsele pohjoisen suomen jylhiä maisemia vaan eteläisen suomen katukuvaa. Muistamaton nainen harhailee vain lyhyehkön matkan päässä kotoaan, kuitenkaan enää muistamatta mistä kotiin käännyttiinkään takaisin. Lopulta hän ei enää vain jaksa, istahtaa puun juurelle. Tai kenties hän liukastuu sisätossuissaan. Pelko ja kylmyys hakkaa rinnassa, sairastunut muisti ei kykene käsittelemään ympäristöä, kellonaikaa tai tilannetta. Äiti, äiti. Missä olet äiti? Missä lapset, ne pitäisi kouluun laittaa. Lehmätkin navetassa jo odottavat. Navettaa ei vain löydy. Sitä hän lähti etsimäänkin alun perin. Nainen ei muista enää että itse on jo lähemmäs 80vuotias, äiti vuosikymmeniä sitten jo haudattu ja lapsillakin jo omat lapset. Kyyneleet valuvat jäätyen pian ryppyiselle poskelle. Pian tulee lämmin, valoisa lämpö ympäröi puun alle lysähtäneen vanhuksen. Yksi elämä on sammunut pakkaseen. Etsintäpartiota odottaa surullinen näky, mitään ei ole enää tehtävissä.

muistisairaudet-jpg.jpg

kuva osoiteesta: studio55.fi

Keksitty juttu? Ehkä? Ehkä ei. Viime viikkojen aikana on saatu lukea paristakin tapauksesta jossa muistisairas vanhus on poistunut kotoaan ja menehtynyt ulos. Onko kukaan nähnyt heitä? Ihmetellyt epävarmasti harhailevaa ihmistä? Vai onko ollut niin ikävä sattuma ettei kukaan ole tavoittanut heitä ennen kuin viikatemies on korjannut viljaa.

 

Suomen hallitus ja muut päättäjät kiihtyvissä määrin ajavat alas vanhusten laitoshoitoa. Kova sana on koti ja siellä pärjääminen loppuun asti. Ihan ehkä tällaiset loput, ainakaan toivottavasti, eivät kuitenkaan ole niin sss-trion kuin kuntapäättäjienkään mielessä siinnelleet. Toki on kaunis utopia, joka osan kohdalla toteutuukin, se että jokainen saisi vanheta omassa kodissaan. Nukkua omassa sängyssä ja syödä aamupalan omaa tahtiin, omilta lautasilta. Ovet eivät olisi lukossa ja pieniä kävelyitä voi suorittaa omalla pikku pihalla. Kotihoidosta käy mukavia hoitajia joilla on aikaa istua alas tunniksi juttelemaan. Yhdessä keitetään kahvit ja siivoillaan vähän. Illalla tulee sitten toinen hoitaja jonka kanssa käydään rauhaisalla kävelyllä ja taloyhtiön saunavuorolla hän samalla saunottaa. Tarjoaa hyvät kahvit konjakin kanssa sen päälle.

 

Todellisuus on kuitenkin toinen. Yhdellä hoitajalla saattaa olla 20-26 käyntiä vuoronsa aikana. Jos ajattelette että työaikaa iltavuorossa on 8h niin ei liene kovin vaikeaa miettiä ehtikö kovin paljon tehdä yhdellä käynnillä. Kyllä se lähinnä on tarkistus ovelta ”ollaankos täällä vielä hengissä”? Pikainen lääkkeenotto, joka sekin saattaa olla useamman tunnin jopa myöhässä jos asiakas ei ole muistanut että kippoon oli laitettu valmiiksi se kello 12 lääke joka oli tarkoitus itse ottaa.

 

Kotihoidon vastuulle sälytetään yhä huonommassa henkisessä ja fyysisessä voinnissa olevia vanhuksia. Ihmisiä jotka eivät osaa enää edes itse ottaa ruokaa kaapista, saati lämmittää sitä. Kahvinkeittäminen on hengenvarallista kun muisti ei enää sano että levy on otettava pois päältä ja ettei mokka masterin pannua edes voi lämmittää levyllä. Monelle ei myöskään enää kellon katsominen kerro oikeaa informaatiota. Kauppaan lähdetään kello 2 yöllä päivän asemasta kun muisti ei sano että on yhä yö kun ulkona on pimeää. Saati sitten että muistaisi missä on vessa, miten hygieniasta huolehditaan. Miten pukeudutaan.

 

Vanhukset pelkäävät, eivät halua sairaalaan jostakin syystä jouduttuaan enää kotiin. Mutta sinne vaan on pakko mennä kun muuta paikkaa ei ole tarjolla. Luvataan kotihoidon palvelut, mutta valitettavan usein ne ovat tekohengitystä tilanteessa jossa kotona pärjääminen on jo aivan liian hataraa. Päättäjät näkevät vain rahan, koska säästäähän se (muistaakseni) monta sataa euroa päivässä jos vanhus vaikka viikonkin vielä selviää kotona. Yhtään ei ajatella sitä inhimillistä puolta. Ei vanhuksen omaa pelkoa ja hätää. Ei omaisten huolta. Eikä niitä raastavia tilanteita jossa yksittäisen hoitajan kontolle jää tehdä päätös selviääkö muistisairas tai muuten huonokuntoinen vanhus yksin kotona seuraavaan käyntiin? Karkaako yöllä? Ja mihin edes hänet saisi lähetettyä jos näyttää ettei pärjääkään. Ja mitä kaikkea kotona ehtii tapahtua käyntien välissä. Mistään hyvästä, ihmisarvoa kunnioittavasta hoitamisesta ei voida puhua. Siihen ei anneta hoitajille edes mahdollisuutta. Hoitaja tekee takuulla parhaansa, mutta vastuuta sysätään kyllä yli kaiken inhimillisen kantokyvyn. Joissain tapauksissa toki kotihoito on parasta mahdollista hoitoa, mutta siihen ei saisi ketään vanhusta pakottaa. Ei ajatuksella että ”kokeillaan nyt vielä josko siellä hetken pärjäisit”.

 

Jos sinua palelsi tänään autoa raapatessasi niin kovasti että oli pakko mennä välillä sisälle lämmittelemään. Tai jos vedit villapaitaa ja villasukkia jalkaan sisätilissakin, niin mieti millaista on eksyä yksin pakakseeen. Yöpaidassa ja tossuissa. Kun ei enää osaa mennä sisällä tai kun on liian kipeä ja muistamaton osatakseen edes niitä sukkia laittaa jalkaan. Elämä myydään nykypäivän Suomessa aika halvalla pakkaseen tai rantaveteen menehtymään. Kunta säästi, omaiset menettivät. Hoitaja tai kyläilijä joka viimeisenä vanhuksen kanssa on ollut tekemisissä kantaa loppuikänsä syyllisyyttä siitä olisiko voinut toimia toisin. Lopputuloksen voi lukea iltapäivälehdistä, valitettavasti. 

Hyvinvointi Mieli Raha Uutiset ja yhteiskunta