Janottaa, janottaa. En jaksa enää pysyä hereillä, mutta havahdun hetkittäin takaisin todellisuuteen. Ilta-auringon kajo on kaunis, mutta naapuri sängyssä ahdistustaan huutavan ja laitaa kolistelevan muistamattoman huonetoverin huuto käy korviini. Minuun sattuu, syöpäkipu leikkaa läpi kuihtuneen kehoni. Asento on huono, mutta tiedän etteivät hoitajat ehdi kääntämään minua. Märkä vaippa kirveltää, onkohan makuuhaava häntäluun seudussa pahentunut lisää. Jokainen hoitaja kohtaa minut hyvin, auttaa sen minkä voi, mutta minkäs teet kun terveyskeskuksen osastolla on 25 muutakin ja kellot soivat tauotta. Toivoisin, että joku tulisi ja pysähtyisi. Juttelisi hetken, pitäisi kädestä. Kaipaisin hellää kosketusta ja lämmintä kättä pyyhkimään otsalleni liimaantuneet suortuvat pois kutittamasta. Lempeitä silmiä ja kilttiä ääntä, joka kertoisi minulle että olen vielä tärkeä ja saan apua. Että minullakin on vielä väliä, vaikka mustakaapuinen lempeä noutaja jo koputtelee ovella. Kipulääkettäkin taas tarvitsisin, mutta en ylety hälytyskelloon ja olen niin väsynyt että jokainen liike sattuu. Vajoan takaisin tiedottomuuteen, nytkö se on menoa? Näinkö minä kuolen? Yksin, kipeänä ja peloissani. Kukaan ei ennätä luokseni, eikä omaisia saada hälytetyksi ajoissa paikalle.

Kuva Koivikko-kodin sivulta lainattu

Jokaisella elämällä on syntymä, josta se alkaa ja piste johon se päättyy, kuolemaksikin sitä kutsutaan. Kun synnymme tänne on meidän kanssamme aina joku. Äiti nyt väkisinkin, mutta myös usein kätilö ja lääkäri. Mahdollisesti äidin elämänkumppani tai muu tukihenkilökin on meitä tervetulleeksi toivottamassa. Mutta kun kuolemme, jos siis nyt ei puhuta äkillisestä kuolemasta esimerkiksi onnettomuudesta, joudumme liian usein lähtemään yksin.

Saattohoitoa on kehitetty viime vuosikymmeninä radikaalisti ja on syntynyt Hämeenlinnan Koivikko-kodin kaltaisia asiansa osaavia paikkoja, joissa ihminen saa viettää ikään ja syyhyn katsomatta viimeiset elinpäivänsä hyvässä hoidossa ja osaavissa käsissä. Kodinomaisuus, yksilöllisyys, kauniit tilat, omaisten tukeminen, elämän jäljellä olevasta ajan vaaliminen ja yhteisen luopumismatkan tekeminen henkilökunnan tukiessa omaisia ja asiakasta on saattohoitokodin yhtä aikaa vahvaa ja rakastavan hellää osaamista.

Varmasti myös vanhainkodeissa ja terveyskeskuksissa on menty paljon eteenpäin saattohoidossa mutta todellisuus niillä resursseilla on karu. Ei voida puhua saattohoidosta, jos hoitajamitoitus on niin pieni, että yhdellä hoitajalla saattaa olla vuorossaan jopa lähes 10 hoidettavaa. Millä siinä pysähdyt kuolevan rinnalle, olet läsnä? Hyvä jos pystyy vastaamaan edes perustarpeisiin. Vaipanvaihto ja asennonvaihto välitkin venyvät luvattoman pitkiksi. Vallankin yksiköissä joissa on monenlaisia hoidettavia. Valitettavasti ”ne kovaäänisimmät” vievät isomman osan aikaa ja se hiljalleen nurkkahuoneessa kuolemaa odottava ihminen jää liian vähälle huomiolla.

En ikinä haluaisi itse tai oman omaiseni kuolevan vanhainkodissa tai terveyskeskuksessa. Ei tietenkään mitään pahaa ketään rakasta kollegaa kohtaan, teette jokainen upeaa työtä, jota ei vaan nähdä arvokkaana ja rahan väärtinä. En vain usko, että aivan liian pienillä hoitajaresursseilla ja esimerkiksi lääkäripalvelujen vähyydellä voidaan taata kellekään hyvää loppua. Omaisten tukemisesta puhumattakaan. Hoitajat takuulla pistävät itsensä peliin niin täysin kun voivat, mutta irrottautuminen saattohoidon toteuttamiseen kunnolla ja paneutuen on todella todella vaikeaa, lähes mahdotonta, suurimmassa osassa tapauksia ja laitoksia.

Tämän valossa olen hyvin, hyvin surullinen ja huolissani lukiessani lehdistä ja nettilähteistä, että esimerkiksi Hämeenlinnan Koivikko-koti seisoo puoli tyhjillään ja hoitajia uhkaa lomautus, koska lähetteitä potilaille saattohoitoon ei kirjoiteta. Saattohoitopotilaat osataan kuulemma hoitaa muuallakin. Rahakin varmasti näyttelee isoa osaa tässä teatterissa. Varaa on kyllä kunnalla kattaa moottoriteitä ja rakentaa ostoskeskuksia, samoin varmasti esim sairaanhoitopiireillä menee rahaa vähemmän tärkeisiinkin asioihin…. Mutta kun puhutaan ihmiselämän inhimillisestä loppusuorasta niin siihen ei ilmeisesti kannata satsata. Mitä helvettiä kysyn vaan!?

Toivon todellakin, että tähän on olemassa joku fiksu selitys miksi Koivikon kaltaisen upean osaavan laitoksen annetaan seistä tyhjillään, vaikka siellä avosylin otettaisiin vastaan asiakkaita saamaan hyvää, kunnioittavaa ja osaavaa todellista saattohoitoa. Ja toivon todellakin myös että sen selityksen löytymisen jälkeen asialle tehdään pian jotain, ettei meiltä katoa kunnasta niin osaava ja arvostettu yksikkö. Koivikon kaltaisen paikan osaamista kannattaisi hyödyntää ihan jokaisen hoitokodin ja osaston, esim. kouluttautumisen kautta. Ei ole pahitteeksi kenenkään hoitajan säännöllisesti päivittää saattohoidon osaamistaan ja mikä sen parempi taho oppia antamaan onkaan, kuin paikka jossa saattohoitoa tehdään sydämellä ja siihen keskittyen.