Rakkauden hinta.

Kun sun rakkaimpasi sairastuu, tarvitsee apua ja hoivaa niin paljonko olisit valmis maksamaan siitä että joku häntä hellin käsin pukee? Pesee? Syöttää, juottaa? Kun enää edes vessareissut tai sängystä nouseminen ei onnistu? Mikä olisi mielestäsi sopiva hinta siitä että joku elvyttää puolisosi takaisin hämärän rajoilta tai tarkkailee häntä sydänvalvonnassa herkeämättä?

tumblr_nhbml2egUP1rg0wwfo4_500.jpg

Moni varmaan vastaa että olisi valmis maksamaan vaikka maltaita siitä että saisi rakkaimmalleen parhaan mahdollisen ensiavun, hoidon ja hoivan. Niin syntymän hetkinä kuin siellä elämän iltaruskon jo värjätessä maita.

Todellisuus kuitenkin hoitoalalla, etenkin perushoitotyötä tekevien keskuudessa on raaka. Tällä hetkellä lähihoitajan vähimmäispalkka kuntasektorilla on 1.7.2014 alkaen 1955,44 € keskimääräinen tehtäväkohtainen palkka nousee nipinnapin yli 2000euron.

Monesti keskustellessani hoitotyöstä muiden ammattialojen edustajien kanssa saan kuulla kysymyksiä ja huokauksia tyyliin ”Mä en kyllä käsitä miten se pystyt tuohon työhön?” Toisinaan mietin sitä itsekin. Kyllähän tässä ammatissa näkee ihmisen riisutuimmillaan, konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Toisinaan saatat istua pihakeinussa juttelemassa siitä miksi ei jo pääsisi pois maalliselta vaellukseltaan kun elämä olisi jo valmis ja päivät täynnä. Kuinka on edesmenneitä omaisia ikävä ja lapsillakin omat elämät jo olleet vuosikymmeniä. Mitä siihen voi sanoa? Ei aina ole edes sanoja, mutta aina voi koskettaa ja olla läsnä. Halata. Kuunnella.

Toisessa hetkessä käytät kaiken itsehillinnän, rauhallisuuden ja rohkeuden rauhoittelemalla silmittömästi kimpaantunutta aggressiivisesti käyttäytyvää muistisairasta henkilöä joka ei edes tiedä missä on, kuka on tai miksi on? Mutta silti paniikki, pelko ja aggressio ovat täysin totta tunnetasolla. Saatat saada siinä rytäkässä itsekin nyrkistä tai potkuja voi päästä perille asti. Hyvin usein kuulet olevasi huora, hullu, kamala ihminen. Mutta varaa ei ole menettää malttiaan, Pitää taas osata olla läsnä, kuunnella, ymmärtää. Ja pitää osata unohtaa tilanne pian koska muistisairas henkilö tuskin rauhoituttuaan edes tajuaa mitä on tapahtunut. Siihen kun ei enää resurssit riitä.

Toisenlaista pystymistä ja itsehillintää kysytään myös vaikkapa norovirus epidemian keskellä. Kun yövuoron aikana siivoat yksin vatsatauti-sotkuja huoneesta toiseen, inhimillisesti, kunnioittavasti, niin saattaa itselläkin nousta mieleen se kysymys että eikö sen leipänsä voisi ansaita vähän vähemmän karullakin tavalla. vallankin kun valmiiksi jo tiedät ettei hyvästä suojautumisesta huolimatta virus jää itseenkään tarttumatta.

Tunneskaalan vaihtelu on ehkä raskainta. Joskus täytyy pystyä keräämään itsensä tilanteista aivan laidasta laitaan saman työvuoron aikana. Voit olla saattamassa potilasta kuoleman rajan yli, lohduttaa omaisia ja pukea vainajan, huolehtien myös siirrosta kylmiöön. Seuraavassa hetkessä saatat mennä vaikkapa mukaan virike-tuokioon kuuntelemaan kauneimpia joululauluja tai lähteä viemään omahoidettavaa ulos yrittäen tehdä yhteisestä hetkestä iloisen ja mukavan. Usein naurusta mennään kyyneliin ja ilosta pelkoon hyvinkin lyhyellä aikajänteellä.

Usein kuulee vähäteltävän hoitajan ammattia että kyllähän kuka vaan nyt voi vaipan oppia vaihtamaan ja pyllyn pesemään. Niin varmasti voikin. Usein suurinta arvostusta nauttivat hoitoalalla lääkärit ja muut korkeasti koulutetut henkilöt. Mutta useimmiten fakta on se että se perustyötä, kaikkein lähinnä potilasta tekevä ihminen on se jonka ammattitaidosta ja osaamisesta iso osa asioista on kii. Lääkäri lukee paperit, tutkii potilaan ehkä kerran päivässä, kerran viikossa tai pahimmillaan todellakin VAIN lukee ne paperit. Ja tämän mukaan linjaa hoidon. Mutta mistä ne tekstit sinne papereihin ilmaantuu? Mistä tieto niiden kirjausten pohjaksi saadaan? Mistä lääkäri tietää tulla paikalla kun tilanne huononee? Niinpä niin, siksi että se HOITAJA tekee työnsä hyvin. Hoitaja, hän joka tekee sitä perushoitoa, näkee muutokset potilaiden tilassa. Mittaa kuumeet, verenpaineet ja muut tarvittavat arvot. Hänen työhönsä usein pohjaa koko prosessi. Kotihoidossa tai vanhainkodeissa vallankin korostuu hoitajan osaaminen vielä enemmän kun lääkäriä ei ole joka päivä, joskus ei edes joka viikko saatavilla.

Kutsumus. Pakko sen on olla muutakin kuin myytti. Halu pitää huolta. Halu kunnioittaa elämää ja kunnioittaa kuolemaa. Halu kohdata ihminen ihmisenä eikä vaan ”Vitoshuoneen lonkkamurtumana” tai tekstinä efficassa. kai on olemassa joku sisäänrakennettu mystinen koodisto joka estää yökkäämästä minkään kehon eritteen kohdalla tai vähentää pelkoa kohdata usein vaikeita tilanteita, väsyneitä ja huolestuneita omaisia, hurjalta näyttäviä sairaskohtauksia… Jotain mikä auttaa siirtämään omat henkilökohtaiset tunteet syrjemmälle ja olemaan se ammattilainen johon työasu velvoittaa.

Mutta kutsumus ei elätä. Kutsumusta ei saa käyttää hoitajia vastaan syyttämällä heitä ahneiksi jos vaaditaan inhimillisempiä hoitajamitoituksia tai lisää palkkaa. Hoitajuudessa ja hoitotyössä mennään niin lähelle ihmistä ettei varmaan monessakaan muussa ammatissa. Nähdään ihmisen elämän koko kirjo. Taiteillaan usein hyvin hataralla maaperällä. Se on raskasta ja palkitsevaa yhtä aikaa. Mutta se kuitenkin on työtä, ei mitään hoivavietin omaavan yksilön vapaaehtoistoimintaa yhteiskunnan hyväksi. Siitä saatavalla palkalla on voitava tulla toimeen, saada laskut maksettua ja joskus tehtyä jotakin itseä virkistävää että jaksaa taas puurtaa sen kutsumuksensa kannustamana. Hoitoala täytyy saada myös vetämään uusia nuoria hoitajia, muullakin kuin siihen kutsumukseen vetoamalla.

Kysyn uudestaan. Mikä olisi sopiva hinta rakkaasi hyvästä hoidosta? Minkä korvauksen toivoisit ihmisen saavan siitä että hän kohtelee lastasi, äitiäsi, veljeäsi hyvin ja rakkaudella tämän ollessa kipeimmin apua ja turvaa vailla? Tai miten paljon toivoisit yhteiskunnan panostavan esimerkiksi pätevien lastenhoitajien, vanhainkotien lähihoitajien, ensihoitajien, sairaanhoitajien palkkaamiseen? Onko yhteiskunnalla enää tippaakaan varaa karsia näistä? Minusta ei jos haluamme että hoito toteutetaan ihmiseltä ihmiselle-ajatuksella, ei robotilta hoidon kohteelle.

Mikä on sopiva hinta rakkaudelle?

hyvinvointi mieli uutiset-ja-yhteiskunta tyo

”Se on niin sellanen…”

Suvaitsevaisuus, ah tuo tämän hetken ehkä trendikkäin ja kiistellyin termi. Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus herättää monessa monessa asiassa tälläkin hetkellä ajatuksia ja jopa tunnekuohuja laidasta laitaan ja puolesta sekä vastaan.

Suvaitsevaisuus eri kansallisuuksia, eri vähemmistöjä, eri ikäisiä, kokoisia ja näköisiä ihmisiä kohtaan puhuttaa.

Ilmiö johon olen törmännyt somessa ja useilla nettipalstoilla on ulkonäön ruotiminen ja ulkoisiin piirteisiin ja itsestään huolehtimiseen liittyvä suvaitsevaisuus, tai no jos rehellisiä ollaan niin suvaitsemattomuus. Aihetta lievästi liippasin läheltä jo edellisessä postauksessani mutta jatkanpa vielä aiheesta koska se selvästi nyt jostain syytä puhuttaa yksityisellä ja julkisella taholla.

Pitkään on jo ollut liikkeellä erilaisia Body Positive kampanjoita ja kaikenlaisen kauneuden puolustamista. Tämä on ihan mahtava juttu, ei kenekään tarvitse tuntea itseään rumaksi vaikka ei vallalla olevia kauneusihanteita tai perinteisiä mallinmittoja täyttäisikään pilkulleen. Koulussa jo opetetaan ettei ketään saa haukkua poikkeavan ulkonäön takia, sanotaan nyt vaikkapa ylipainon tai vamman takia.

Homma alkaa saada kuitenkin fanaattisia piirteitä suuntaan ja toiseen. Osa ihmisistä, etenkin naisista, vannoo luomun ja pynttäämättömyyden nimeen. Osa valuttaa verta, hikeä ja kyyneliä, rahavirrasta puhumattakaan saavuttaakseen 0-koon ja esim tietyn kuppikoon, hiusten pituuden ja ripsien tuuheuden.

Sanomattakin on selvää että monet luomu-kauneuden puolustajat eivät ymmärrä toisen ääripään ajatuksia ja sama tietenkin toisinpäin. Pulskemmat naiset puolustavat kurvejaan jakamalla somessa kaikenmaailman ”luut ovat koiria varten, tosi mies arvostaa lihaa” tyylisiä postauksia joilla vähätellään laihempien kanssasisarten naisellisuutta. Hoikemmat henkilöt saattavat toitottaa kuinka ”mikään ei maistu niin hyvältä miltä laihuus tuntuu”. Kyllä te tiedättä. Onhan näitä.

Luomu-siskojen mielestä itsestään huoltapitävä ja reilummin meikkaava tai laittautuva nainen on oitis pinnallinen muovinaama. Kauneudenhoidon ja itsensä korostamisen kannattajan mielestä taas luomu-liisa saattaa näyttää homssuiselta ja epäsiistiltä.

Pelkkään ulkonäön arvosteluun ei jäädä vaan streotypiointi ulkonäön perusteella isketään aina luonteeseen ja persoonaan asti. Lihavia mollataan laiskoiksi ja pahimmillaan jopa isompi kokoinen ihminen saa kuulla olevansa tyhmä ja mitään osaamaton. Pitäähän sen nääs olla vähän hölmö kun on päästänyt itsensä tuollaiseksi.  Ihminen joka ei meikkaa ja ole kiinnostunut ulkonäöstään ajatellaan helposti esimerkiksi vaikkapa nörtiksi tai esteettisesti osaamattomaksi.

Ilman moitteita eivät jää myöskään itsestään ja ulkonäöstään huolehtivat. Laihduttaminen, ulkonäön korostaminen esimerkiksi irtoripsin tai hiuksin, kauneuskirurgia tai muu vastaava leimataan rajusti. Et ole vahva ja upea nainen jos sinun tarvitsee muokata itseäsi. Myöskään ne tosimiehet eivät tälläisiä muovi-maijoja tarvitse.

Itse seuraan tätä keskustelua silmät selällään ja mietin vaan mikä määrä kateutta ja turhaa energian haaskaamista negatiiviseen suhtautumiseen. Ymmärrän toki että on hyvä herättää ihmisiä hyväksymään monenlaista kauneutta. Ilmanmuuta. Se on valtava rikkaus! Unelma maailmassa jokainen saisi olla kaunis tavallaan. Isona, pienenä, kurvikkaana, poikamaisena, luomuna tai kirurgin taidonnäytteenä. Vanhana, nuorena, ripsillä tai ilman.

Mutta ei tähän ihanne maailmaan päästä tai kauneusihannetta muuteta vihaamalla omasta kauneusnäkemyksestä poikkeavaa kauneutta.

Ei se ole minulta pois jos joku korjauttaa tissinsä tai kohottaa silmäluomiaan. Jos se on hänen tapansa olla kaunis ja onnellinen. Jos se tuo kaivattua itsevarmuutta tai korjaa esimerkiksi sairauden tai vamman tuhoamaa kehoa. Ei ole minulta myöskään pois jos joku toinen ei halua meikata, värjätä tukkaansa, viihtyy 4:n äksällän kehossaan onnellisena ja omalla tavallaan ihanimpana.

Mutta yhdestä asiasta olen varma. Ilkeys ja käsittelemätön kateus tekee kauneimmastakin ihmisestä ruman. Ihminen joka oikeasti on vahva, nainen tai mies, ei näe tarvetta polkea muita. Oikeasti vahva ihminen keskittyy oman potentiaalinsa kehittämiseen, henkiseen tai fyysiseen, mitä nyt sattuu arvostamaan itsessään. Ei tarvitse repiä muita alaspäin päästäkseen itse ylöspäin.

kauneus meikki mieli ajattelin-tanaan