Olenko ainoa josta tuntuu että nykymaailmasta on monin paikoin kadonnut täysin toisten auttaminen, talkoohenki, ihan vaan hyvää hyvyyttään toisten ilahduttaminen. Tuntuu että yleensä ottaen hyvyys ei vaan ole ollenkaan ”muodissa” ja ”in” enää. Mitään virallista faktaa mulla ei asiasta toki ole, mutta jollakinlailla on vaan olo että muista huolehtiminen on vähenemään päin.

Itse uskon hyvyyteen. Ihmisiin ja siihen että sillä on merkitystä jos pyrimme tekemään hyvää. Olemaan hyviä. Itse olen usein liiankin avulias ja saan sen takia hetkittäin siipeeni, koska mun kaltaista ihmistä on myös tosi helppo hyväksikäyttää. Aiemmin myös auttaminen ja hyvän tekeminen aiheutti minussa fiilistä että automaattisesti oletin että myös muut haluavat puolestaan auttaa minua. Monesti ihan loukkaannuinkin, ainakin hiljaa itsekseni, jos joku ei tilaisuuden tullen auttanutkaan. Tai edes kiittänyt saamastaan avusta. Hyvää tarkoittava auttamiseni alkoikin aiheuttaa minussa kiitoksen kalastelua ja jotain ihme marttyyri-fiboja jos en saanutkaan kiitosta ja glooriaa vaivannäöstäni. Osittain myös ajauduin kierteeseen jossa luulin että mun tarvitsee joten hyvillä teoilla ”ostaa” paikkani ihmisten sydämissä. Että jotain kamalaa tapahtuu jos en auta tai ole aina valmiina kuuntelemaan. Hyvyydestä voi tulla myös eräällä lailla pakko josta ei uskalla koskaan lipsua tai taivas putoaa päähän, vähintään.

Kävin pitkiä keskusteluja parin kolmen hyvin läheisen ihmisen kanssa aiheesta. Ja mua ei hävetä myöntää että olen asiaa käsitellyt myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa elämäni kriisi-tilanteiden yhteydessä. Tajusin niiden keskustelujen pohjalta että on oikeastaan aika harvinaista jos joku haluaa pyyteettömästi auttaa. Ettei se olekaan mikään itsestäänselvyys että kaikki ihmiset ajattelisivat että tekevät asioita toistensa puolesta tai haluavat osoittaa välittämistä tai kiintymystä hyvillä teoilla.

Ensin se oli vähän shokki. Ajattelin ihmisiä itsekkäinä ja ilkeinä. Uskoni hyvyyteen ja hyviin ihmisiin oli koetuksella. Epäilin melkein kaikkien olevan vain hyväksikäyttäjiä ja oman edun tavoittelijoita. Aikani asiaa päässäni käänneltyäni tajusin ettei se mene niin. Ihmiset eivät vain nää useinkaan omien tilanteidensa ulkopuolella. Ollaan kii omissa iloissa ja suruissa, omassa arjessa. Ei ole ehkä energiaa enää itsensä auttamisen jälkeen auttaa muita. Omasta ajasta pidetään kii kynsin ja hampain. Eivät ihmiset ole välttämättä pahoja tai itsekkäitä, ei vain ole resursseja osoittaa hyvyyttä suuremmissa mittakaavoissa.

Kyllä mua vieläkin kirvelee jos satun pyytämään apua, yleensä kun en juuri pyytele, mutta mun pyyntöni ohitetaan. Tai jos kaipaisin kannustavia sanoja kertoessani mieltä painavasta asiasta ja vastapuoli ei korvaansa lotkauta. En voi valehdella että olisin pyhimys joka osaa aina ajatella näissä kohtaa positiivista kautta. Kyllä se yhä sattuu kun kokee että jää yksin. Vallankin jos tietää itse auttaneensa muita ja tehneensä heille pyyteettömästi hyviä asioita, vaikkakin toki ihan omasta halustani ja hyvästä sydämestäni. Osoittaneensa välittämistä. Mutta järkeilemällä se menee ohi nykyään. Usein selitys löytyy kun hetken miettii. Toinen ei ehkä löydä sanoja joilla lohduttaa tai hänellä on joku oma iso urakka menossa ja aikaa auttaa ei vain liikene vaikka ajatuksen tasolla halua voisi ollakin. Ja väärinkäsityksiä sattuu myös. Itse asiassa avunpyytämisessäkin pitää osata olla melko tarkkasanainen ja suora. Vihjailu ei aina mene perille. Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita.

Silti jaksan ja haluan uskoa hyvään ihmisissä. Haluan tehdä hyviä tekoja. Rakastan ihmisten yllättämistä esim. yllärilahjoilla. Koitan myös muistaa milloin läheisillä on joku tärkeä päivä, vaikkapa kauan odotetut kilpailut. Pääsykokeet. Työhaastattelu. Asunnon näyttö. Merkittävä lääkärikäynti jne. Koitan muistaa lähettää kannustavia viestejä, soittaa, kysyä vointia. Piristää, ilahduttaa. Rakastaa. Vaikka en saisi itse takaisin vastaavaa käytöstä ihmisiltä joille osoitan hyvyyttä niin on se silti sen arvoista. Jos jonkun päivä pelastuu edes vähän. Jos saan jonkun hymyilemään, nauramaan tai jopa liikuttumaan niin se on kaikki vaivan arvoista. Ajattelen myös niin että jos joku mun auttamani ihminen auttaa puolestaan jotain muuta niin hyvän-ketju on aloitettu. Minun tekemäni hyvä asia poiki jotain hyvää eteenpäinkin. Tai jos jonkun ihmisen päivä kääntyy hyväksi mun tekoni tähden ja hän säteilee hyvää meiltä vaikkapa kotonaan niin se on parempaa kuin mikään kiitos. Vaikka en koskaan edes saisi tietää näistä hyvyyden seurauksista.