Hyvää kannattaa odottaa.

Olenko ainoa josta tuntuu että nykymaailmasta on monin paikoin kadonnut täysin toisten auttaminen, talkoohenki, ihan vaan hyvää hyvyyttään toisten ilahduttaminen. Tuntuu että yleensä ottaen hyvyys ei vaan ole ollenkaan ”muodissa” ja ”in” enää. Mitään virallista faktaa mulla ei asiasta toki ole, mutta jollakinlailla on vaan olo että muista huolehtiminen on vähenemään päin.

thousands-of-candles-can-be-lighted-from-a-single-candle-buddha.png

Itse uskon hyvyyteen. Ihmisiin ja siihen että sillä on merkitystä jos pyrimme tekemään hyvää. Olemaan hyviä. Itse olen usein liiankin avulias ja saan sen takia hetkittäin siipeeni, koska mun kaltaista ihmistä on myös tosi helppo hyväksikäyttää. Aiemmin myös auttaminen ja hyvän tekeminen aiheutti minussa fiilistä että automaattisesti oletin että myös muut haluavat puolestaan auttaa minua. Monesti ihan loukkaannuinkin, ainakin hiljaa itsekseni, jos joku ei tilaisuuden tullen auttanutkaan. Tai edes kiittänyt saamastaan avusta. Hyvää tarkoittava auttamiseni alkoikin aiheuttaa minussa kiitoksen kalastelua ja jotain ihme marttyyri-fiboja jos en saanutkaan kiitosta ja glooriaa vaivannäöstäni. Osittain myös ajauduin kierteeseen jossa luulin että mun tarvitsee joten hyvillä teoilla ”ostaa” paikkani ihmisten sydämissä. Että jotain kamalaa tapahtuu jos en auta tai ole aina valmiina kuuntelemaan. Hyvyydestä voi tulla myös eräällä lailla pakko josta ei uskalla koskaan lipsua tai taivas putoaa päähän, vähintään.

 

Kävin pitkiä keskusteluja parin kolmen hyvin läheisen ihmisen kanssa aiheesta. Ja mua ei hävetä myöntää että olen asiaa käsitellyt myös psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa elämäni kriisi-tilanteiden yhteydessä. Tajusin niiden keskustelujen pohjalta että on oikeastaan aika harvinaista jos joku haluaa pyyteettömästi auttaa. Ettei se olekaan mikään itsestäänselvyys että kaikki ihmiset ajattelisivat että tekevät asioita toistensa puolesta tai haluavat osoittaa välittämistä tai kiintymystä hyvillä teoilla.

Ensin se oli vähän shokki. Ajattelin ihmisiä itsekkäinä ja ilkeinä. Uskoni hyvyyteen ja hyviin ihmisiin oli koetuksella. Epäilin melkein kaikkien olevan vain hyväksikäyttäjiä ja oman edun tavoittelijoita. Aikani asiaa päässäni käänneltyäni tajusin ettei se mene niin. Ihmiset eivät vain nää useinkaan omien tilanteidensa ulkopuolella. Ollaan kii omissa iloissa ja suruissa, omassa arjessa. Ei ole ehkä energiaa enää itsensä auttamisen jälkeen auttaa muita. Omasta ajasta pidetään kii kynsin ja hampain. Eivät ihmiset ole välttämättä pahoja tai itsekkäitä, ei vain ole resursseja osoittaa hyvyyttä suuremmissa mittakaavoissa.

 

Kyllä mua vieläkin kirvelee jos satun pyytämään apua, yleensä kun en juuri pyytele, mutta mun pyyntöni ohitetaan. Tai jos kaipaisin kannustavia sanoja kertoessani mieltä painavasta asiasta ja vastapuoli ei korvaansa lotkauta. En voi valehdella että olisin pyhimys joka osaa aina ajatella näissä kohtaa positiivista kautta. Kyllä se yhä sattuu kun kokee että jää yksin. Vallankin jos tietää itse auttaneensa muita ja tehneensä heille pyyteettömästi hyviä asioita, vaikkakin toki ihan omasta halustani ja hyvästä sydämestäni. Osoittaneensa välittämistä. Mutta järkeilemällä se menee ohi nykyään. Usein selitys löytyy kun hetken miettii. Toinen ei ehkä löydä sanoja joilla lohduttaa tai hänellä on joku oma iso urakka menossa ja aikaa auttaa ei vain liikene vaikka ajatuksen tasolla halua voisi ollakin. Ja väärinkäsityksiä sattuu myös. Itse asiassa avunpyytämisessäkin pitää osata olla melko tarkkasanainen ja suora. Vihjailu ei aina mene perille. Ihmiset eivät ole ajatustenlukijoita.

 

Silti jaksan ja haluan uskoa hyvään ihmisissä. Haluan tehdä hyviä tekoja. Rakastan ihmisten yllättämistä esim. yllärilahjoilla. Koitan myös muistaa milloin läheisillä on joku tärkeä päivä, vaikkapa kauan odotetut kilpailut. Pääsykokeet. Työhaastattelu. Asunnon näyttö. Merkittävä lääkärikäynti jne. Koitan muistaa lähettää kannustavia viestejä, soittaa, kysyä vointia. Piristää, ilahduttaa. Rakastaa. Vaikka en saisi itse takaisin vastaavaa käytöstä ihmisiltä joille osoitan hyvyyttä niin on se silti sen arvoista. Jos jonkun päivä pelastuu edes vähän. Jos saan jonkun hymyilemään, nauramaan tai jopa liikuttumaan niin se on kaikki vaivan arvoista. Ajattelen myös niin että jos joku mun auttamani ihminen auttaa puolestaan jotain muuta niin hyvän-ketju on aloitettu. Minun tekemäni hyvä asia poiki jotain hyvää eteenpäinkin. Tai jos jonkun ihmisen päivä kääntyy hyväksi mun tekoni tähden ja hän säteilee hyvää meiltä vaikkapa kotonaan niin se on parempaa kuin mikään kiitos. Vaikka en koskaan edes saisi tietää näistä hyvyyden seurauksista.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Syvällistä

Voisitko pysähtyä, olet jo perillä.

Katsoin taannoin telkkarista keskusteluohjelmaa jossa kaksi ALS:ia sairastavaa henkilöä kertoivat elämästään. Pysähdyin oikein heidän tilanteidensa ja elämänkatsomuksensa ääreen. Mieleen jäivät etenkin nuoren jo pyörätuoliin päätyneen naisen sanat onnesta ja siitä miten sen saavuttaa. Molemmat ohjelmassa esiintyneet ihmiset kertoivat siitä miten vakava, vääjäämättä kuolemaa kohti vievä sairaus on muuttanut heidän asennettaan onneen ja sen saavuttamiseen. Molempien sanoma oli että onni on ihan käden ulottuvilla, pienissä asioissa. Kunhan malttaisimme pysähtyä.

normal_Usva_valtaa_kukkaniityn_.JPG

(kuva löytyy täältä, ei ole omani: http://www.vastavalo.fi/albums/userpics/12877/normal_Usva_valtaa_kukkaniityn_.JPG)

Kun lakkaa suorittamasta ja kouhottamasta niin monesti elämä pelkistyy hyvällä tavalla. Kun ei enää juokse kaikkien houkutusten ja jatkuvan uuden ja erikoisen perässä. Nämä ohjelman ihmiset nauttivat ihan oikeasti siitä että heillä on vielä ainakin tämä kesä aikaa istua kuistilla ja kuunnella lintujen lauleskelua. Että vielä jollainlailla voivat halata itse rakkaitaan.

Jäin miettimään mitä me nykyään juostaan pakoon? Miksi meillä on niin hitonmoinen kiire ja pakko täyttää kalenteri kannesta kanteen. Suorittaa, haalia tehtäviä, täyttää vapaapäivätkin kaikella menolla ja meiningillä. Huomaan itse että kun toisinaan kroppa tekee stopin ja joutuu pakon edessä himmailemaan, niin jo noin vuorokaudessa käyn levottomaksi. Kiukuttelen, valitan, kierrän kehää (ainakin ajatuksissani).

Tiedän ihmisiä jotka eivät osaa pysähtyä ollenkaan. Vapaapäivinäkin on pakko olla koko ajan lennossa ja menossa. Kyläillään, reissataan, mennään, kaahotetaan. Joissain tapauksissa oletetaan ja ”pakotetaan” ystävät/kumppani/perhe/läheiset osallistumaan samaan ralliin. Joo onhan se toki totta että eihän sitä muuten koskaan esim vuorotyöläinen mihinkään pääse jos ei organisoi menojaan vapaapäiville. Mutta toisinaan mua kauhistuttaa ihmiset joista näkee että ne on aivan loppuun väsyneitä, mutta joku ihme pakko on silti vaan koko ajan mennä. Ikäänkuin vapaa-ajan ”suorittaminenkin” olisi joku kunniakysymys. Että vapaallakin ollessa pitää saada aikaan mahdollisimman paljon. Sitten ihmetellään kun tulee riitoja, väsymystä, kolotuksia, stressi-oireita, univaikeuksia, pinna on koko ajan kireellä…

Tunnistan itsenikin siitä että en aina pahimmassa kouhotus-kierteessäni osaa rauhoittua. Mieli laukkaa yölläkin ihan kierroksilla. Mietin, suunnittelen, suren, stressaan, intoilen. Vapaa päivä jolloin ei ole tekemistä täyttyy kyllä hyvin äkkiä. Kunnes taas tulee joku mitta täyteen kropalla ja se muistuttaa usein kipeimmän kautta että nyt olisi syytä nollata sekä fysiikka että psyyke. Kai sitä ihminen juoksee vaan karkuun itseään ja omia pelkojaan. Tai jotakin tyytymättömyyttään jota ei vaan osaa ja uskalla kohdata. Mikä se kenelläkin on. Oma ite? Parisuhteen tila? Työ? Itse ainakin tiedän että nyt kun en ole järin tyytyväinen omaan työhöni niin koitan hakea vapaa-ajalta tosi kivoja ja mielenkiintoisia aktiviteettejä. Kai sitä koittaa kaikilla vähän extreme-kokemuksillakin paikata sitä tyhjiötä/ahdistusta/ketutusta jonka epätyydyttävä duuni aiheuttaa. Puhumattakaan nyt henkilökohtaisemmista murheista, esim huolesta läheisten puolesta, josta nyt en ala tässä tarinoimaan.

Pitäisi opetella tietoisesti pysähtymään. Löytämään se hyvä olo tästä hetkestä. Vapaapäivästä jonka voi viettää ihan vaan kotona. Vaikka yöpaidassa. Peiton alla möllötellen tai vaikka vaan siellä kuistilla istuen ja lintuja kuunnellen. Antaisi vaan ajatusten tulla, ei niitä tarvitsisi pelätä. Päästäisi ne myös menemään eikä jäisi mitään vatvomaan. Tyhjentäisi koko pään ja vaan nauttisi siitä ettei tarvi yhtään mitään.

Ei meille kenellekään ole varmaksi luvattu 80vuotta elämää. Vaikka meillä just nyt ei olisi vakavaa sairautta niin ei me koskaan voida tietää koska tää matka kalmistoon on kuljettu. Turha ajatella että ”mä huilaan sitten lomalla”. ”Mä hellitän tän hullun työtahdin sitten kun saan paremmin palkatun duunin”. ”sit kun mä oon eläkkeellä…”. Ei me tiedetä onko meillä tai meidän rakkailla edes huomista, onko edes seuraavaa puolta vuorokautta. Jos siis tuhlataan vaan koko ajan aikaa tavoittelemalla kuuta taivaalta niin saatetaan lopunkaiken kuolla onnettomampana kuin silloin jos oppisimme että onni löytyy käden mitan päästä.

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään