Vahvat heikot
Nykypäivä puskee meitä kohti kaiken aikatauluttamista, priorisointia, järkeilyä, tehokkuutta, kovuutta. Pitää olla useimmiten niin kovin ”aikuinen”, ”järkevä” ja ”hillitty”. Tavoitellaan jotain mystistä ”vahvuutta” jossa järjellä selätetään kaikki tunteita liikauttavat asiat.
Jäin miettimään mikä oikeasti on vahvuutta? Kuka on vahva?
On ihmisiä jotka haluavat lakaista omat ja muiden surut ja pahanolon ilmaisut maton alle. Hus pois, piiloon. Ryhdistäydypä nyt. Nyt täytyy vaan unohtaa tämä ja mennä eteenpäin. Äläs nyt siinä poraa, elämä jatkuu. Älä järjestä kohtausta. Älä siinä tiuski ja äyski. Pitää kestää kaikki kolhut pystypäin ja ongelmien kuuluu valua ylitsemme kuin meissä olisi teflon-kuorrute. Ihminen joka ei koskaan murru nähdään vahvana ja uljaana.
Joo tottakai elämä jatkuu vaikeidenkin vastoinkäymisten jälkeen, tuleen ei voi jäädä makaamaan loputtomiin. Mutta onko todellista vahvuutta vaatia itseään tai toista kokoamaan itsensä jos tilanne on kaikkea muuta kuin koottavissa oleva? Onko oikeaa vahvuutta se että itse järkeilee ihan kaiken ja vaatii aina muiltakin kaikkeen selitystä, selvitystä, puhumista, puimista? Tunteita ei saa näyttää (ainakaan niitä negatiivisia) mutta kuitenkin loputtomiin pitää jauhaa siitä miltä tuntuu? Ei saa olla vihainen tai itsekseen prosessoida, ehkä hieman tai vähän enemmänkin allapäin, asioita vaan kaikki pitää pystyä tuottamaan ulos järkevinä sisäsiisteinä lauserakenteina.
Itselle tämä ajattelumalli ei uppoa. Tosin en olekaan milläänlailla järkevä ihminen vaan täysillä roihuten totaalisen tunteiden viemä. Mutta sen verran olen oppinut että toista ihmistä ei voi muuttaa eikä pakottaa elämään ja käyttäytymään niin kuin MINÄ haluan. Siksipä tällainen jatkuva omien ja etenkin toisten ihmisten tunteiden rajoittaminen ja tunteellisuudesta syyllistäminen vituttaa. Tuplasti enemmän kuin sitä kuuluisaa oravaa jonka vika käpy on jäässä.
Me reagoidaan asioihin erilaisella voimakkuudella. Joillekin pienempikin vastoinkäyminen tuo itkun. Toiset kohauttaa olkapäitään että hittookos tässä. Joillain ihmisillä pettymyksestä ylipääseminen vaan vie aikaa. Itse ainakin tarvitsen sen ajan jolloin saan olla aika dramaattinen ja käpertyä pieneksi. Surra, itkeä, raivota. Omalle psyykelleni ei vaan tee hyvää padota tunteita. Mutta en välttämättä silti pysty niitä sen hetken kokemuksia heti erittelemään. Toki voi ja saa kysyä mikä on vialla, mutta jos en halua puhua niin paras antaa sauhuta vaan oman aikansa.
Pahinta mitä voi tehdä on pakottaa toinen jättämään tunteensa syrjään ja järkeilemään asiat, jos se ei ole hänelle luonnollinen tapa. Näin saamme aikaan niitä solmuja ihmissuhteisiin ja varmasti toiselle kokemuksen ettei hän kelpaa. Että hänen tunteissaan ja tavassaan käsitellä tunteita on jotain vikaa. Jotain pahaa. (Toki sama käydä myös toisinpäinkin.) Joskus vaan täytyy itse kunkin ymmärtää antaa tilaa, löysätä palloa jalassa ja antaa toisen olla. Aina se en ole minä jolle halutaan puhua, se voi olla joku muu ihminen jonka kanssa asia on luontevampaa puida. Mutta ei se tee minusta sen huonompaa tai etäisempää läheistä vaikka joku minulle rakas ihminen ei just mulle halua/pysty/osaa avautua.
Alkuperäiseen kysymykseeni palatakseni… Kuka on vahva? Minusta vahva ihminen on se joka uskaltaa toimia niin kuin oma sydän ja psyyke sanoo. Uskaltaa tuntea niitä negatiivisia ja vaikeitakin tunteita. Ei elämän kriiseissä tarvitse olla kylmä ja jyrätä menemään. Voi ihan suosiolla hetken aikaa parkua räkä poskella ja valita itse kenen kanssa asioitaan kulloinkin työstää. Ei ole yhtä oikeaa tapaa. Pääasia on että nousee taas jaloilleen, sitten kun kokee itse että pystyy. Ei silloin kun joku muu käskee. Käsittelee surunsa/vastoinkäymisensä rohkeasti niin kuin se itseä eniten auttaa. Jos lähipiiri ei anna tilaa ja ymmärrä niin kertooko se ehkä kuitenkin enemmän heistä kuin itse kriisin keskellä olijasta?
