Elämän sanotaan olevan juuri sitä miksi sen itse teet ja kuinka paljon hyvää pystyt pienissäkin asioissa näkemään. Toiset taas ovat vakaasti sitä mieltä ettei söpön oravan näkeminen pellonlaidassa paljon helpota jos rahat on finito ja parisuhde karilla.

Tietenkään mikään ei ele mustaa ja valkoista, ei tietenkään syöpä parane hymyilemällä sadepilville tai miljoonat kilise konkurssin partaalla olevan yrityksen tilille laulelemalla kaaoksen keskellä.

On kuitenkin olemassa joku kultainen keskitie, keinoja joilla ihan itse vaikuttaa omaan elämäänsä. Koska oikeesti asenteella kuitenkin on väliä. Ja ihan hitokseen onkin. Useimmiten on kuitenkin niin että jos me itse luomme oman myrskymme niin meidän on ihan turha sitten itkeä jos jumitumme sen takia vesisateeseen. Jos meillä on aikaa pohtia jotakin ”ongelmaa” useita päiviä jopa vuosia niin aivan täysin sama aika meillä olisi aikaa tehdä sille asialle jotain. Tai jos itse ”ongelmaa” ei voi poistaa niin ainakin omaa asennettaan sitä kohtaan pystyy treenaamaan.

En esimerkiksi voi ymmärtää ihmisiä jotka valittavat ulkonäöstään. Helppo (ja usein kyllä myös tunteita nostattava) esimerkki on ylipaino. Tosiasiassa esim ulkonäön ja painoasioiden kanssa on ihan tasan kaksi vaihtoehtoa, tai no kolme jos haluaa tehdä elämästään vaikeaa. Voit joka A) jatkaa katkerana itseäsi & peilikuvaasi vihaten ja myrkyttää mielesi sillä faktalla ettet vaan tule itsesi kanssa toimeen. B) Voit päättää muuttaa ruokailutottumuksesi ja liikunta tapasi ja karistaa ne kilot jos koet että se tuo sinulle onnen. Tai C) voit alkaa kasvattaa itsevarmuuttasi ja rakkautta itseäsi kohtaan, ihan juuri sellaisena kuin olet. Voit opetella korostamaan kauneuttasi, oli se vaatteiden kokolappu sitten 32 tai 62.

Simppeliä? Totta helvetissä. Mutta ihmiset vaan haluavat vielä helpompaa, sitä ettei tarvitse ottaa vastuuta omista tunteistaan ja asenteistaan. Onnen odotetaan tulevan ulkoapäin ja muiden ihmisten toimesta.

Parisuhteessa syytetään puolisoa ”kun sä et koskaan..,” ja ”sä aina…”. Kuinka moni kääntää ajattelun niin että millainen MINÄ olen puolisona? Olenko sellainen ihminen jonka kaltaiset asenteet omaavan tyypin kanssa olisin itse naimisissa ja jota olisi helppo rakastaa? Pystynkö itse rakastamaan ketään muuta jos olen niin syvällä omissa asennepulmissani, esim. itseäni kohtaan, että odotan toisen olevan joku pelastaja jonka varaan lataan ihan kestämättömiä odotuksia?

Jos itse tiuskin, äyskin ja kiukuttelen, syyttäen kaikesta toista osapuolta, niin voinko odottaa itselleni yhtään parempaa?

Onko parisuhde kilpailu jossa lasketaan kumpi on useammin hellä ja mukava? Onko asenne silloin kohdallaan jos ollaan kädet puuskassa että ”minä en ainakaan haluu olla aina se joka koittaa tehdä toiselle jotain kivaa. Jos toi ei koskaan huomioi mua niin antaa olla”. Mitä jos se voisit olla kuitenkin just SINÄ joka yrittää vielä kerran, on se ”fiksumpi” ja katkaisee asennevamma-kehän. Sama toki pätee ihan kaikkiin ihmissuhteisiin.

Tietenkin on ne ääripäät joihin mikään toisen ihmisen asennemuutos ei vaikuta: narsitit, vakavasti jostain riippuvaiset ihmiset, täysin agressioitaan hallitsemattomat ym.

Itselleni vaikein pala purra on ollut aina kateus, vallankin asioissa joissa jollain on joku asia tai mahdollisuus jonka itsekin haluaisin. En niinkään kadehdi lähimpiä ystäviäni, mutta hieman kaukaisemmat ihmiset jotka saavat mahdollisuuksia joita itse tahtoisin, ovat olleet kova pala purra. Osin johtunee siitä että en tunne heidän taisteluitaan niin tarkkaan että helposti näyttävät vain onnekkailta ja sellaisilta hannu hanhi-tyyppisiltä kohtalon suosikeilta jotka muka ”saavat kaiken”. Totuus kuitenkin usein on ihan toinen…

MUTTA kun itse olen joutunut sen kohteeksi että joku toivoo minulle pahaa tai kadehtii niin olen ymmärtänyt kuinka pahalta se tuntuu. Tai lähinnä se herättää ajatuksen että jos haluat ottaa tämänkin hyvän minulta pois niin ottaisitko myös minun kamppailuni ja minun kipuiluni. Enkö kaiken tämän jälkeen minkä olen elämässäni joutunut kohtaamaan ansaitse edes näitä asioita joiden eteen olen oikeasti tehnyt töitä ja nähnyt vaivaa.

Eikö minullekin saisi osua vähän tuuria ja onnellisia sattumia. Onnistumisen kokemuksia ja kivoja ylläreitä. Eikö näissä sairauksissa, kivuissa, rahahuolissa, läheisten puolesta pelkäämisessä ym ole ”sitä toista puolta” tarpeeksi jotta voisin olla ”oikeutettu” myös hyvään elämässäni.

Mutta emmehän me koskaan ajattele niin pitkälle. Kadehdimme surutta jotakuta joka meistä nähden on saavuttanut jotain jota me itsekin haluaisimme maistaa. Yleensä aina kateus johtuu omasta ongelmasta. Asennevamma ja ongelma on kadehtijan päässä. Ainakin itsellä on ollut joka kerta kun olen ollut kateellinen. Koska ihan oikeesti, en voi kadehtiessani tietää kuinka kallista hintaa kukakin maksaa onnestaan. Kaikki kun eivät huoliaan ja paskaa oloaan ääneen kuuluta.

Seuraavan kerran kun siis mielesi tekee jäädä märssyämään samaa asiaa uudelleen ja uudelleen, mieti voisitko oikeasti tehdä sille jotain? Onko kyse oiekasti asiasta johon ei ole ratkaisua tai jolle ei voi mitään tehdä. Vai olisiko se vanha ystävämme ASENNEVAMMA?

Voisitko mennä eteenpäin? Voisitko tutkia asiaa siltä kannalta miksi se sinua niin ärsyttää/vituttaa/loukkaa/surettaa. Voisitko vihdoin kohdata tunteet sen asian takana, oman haavasi sen asian takana. Tarvitsetko ehkä apua asian työstämiseen? Vieläkö ystävät jaksavat puida sitä vai tarvitsisitko kenties esim vaikka ammattiapua päästäksesi eteenpäin. 

Onni ei tule ulkoapäin. Onni tulee itsestä. Siitä että kohtaa omat heikkoutensa ja alkaa ihan oikeasti työstää niitä eikä vaan odota jotain ”parantavaa rakkautta” muilta ihmisiltä.

Toisia me emme voi muuttaa, voimme työstää vaan itseämme. Jos joku ihminen ei kelpaa meille omana itsenään niin oikeastaan se on meidän oma ongelmamme, meidän asennevammamme, ei hänen. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä. Me voimme valita keiden kanssa olemme ystäviä/kumppaneta/tuttavia, mutta emme voi muokata ihmisiä omaa asennettamme paremmin palveleviksi. Joku on tunteellinen ja dramaattinen, mutta ei hänen tarvitse muuttua hillityksi minun takiani. Myöskään ihmistä joka ei osaa pukea tuntemuksiaan sanoiksi tai ei osaa kertoa rakkauttaan/ystävyyttään/kiitollisuuttaan/suruaan ääneen ei voi muuttaa. Pitää joko kasvattaa omaa ymmärrystään erilailla käyttäytyviä ihmisiä kohtaan tai sitten siirtyä elämässä eteenpäin jos muu ei auta.