Kiltteydestä kipeä vai ihanaa olla ilkeä?

Olen viime vuosina paljon lueskellut ihmisten käyttäytymisestä ja tutkinut sen kautta omaa (ja muidenkin) keskeneräisyyttä ja ihmisyyttä.

Suosittelen esim. tuota otsikossakin viitattua kirjaa ”Kiltteydestä Kipeät” (http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9522474061). Vallankin jos koet että kaikki aika ja energia menee vain toisten miellyttämiseen. Vääränlaiseen ”auttamiseen”.

Magazines-24 (1).png

Nykyään tuntuu olevan melkeinpä muotia pyrkiä johonkin ”Vain minä ja mun edut merkitsee”-tilan. Totta kai täytyykin oppia ettei tarvitse pelätä EI sanan sanomista jos oikeasti itselle ei sovi joku meno, asia, palveluksen tekeminen tai muu vastaava. Mutta hetkittäin tuntuu että nykyään ihmisten pitäisi sanoa se maaginen EI jo ihan periaatteen vuoksi, ettei vaan vahingossakaan tallaa omaa tilaansa tai omaa hyvinvointiaan. Ettei näytä jotenkin heikolta ja uhrautujalta. Vaikka oikeasti kalenterissa olisi tilaa auttaa ystävää tai vaikka itsellä ei juuri olisikaan tarvetta esimerkiksi vain lepäillä laakereillaan niin tuntuu kuin olisi jopa jotenkin äärimmäisen hienoa ja vahvaa silti näyttää että minä hallitsen itseäni ja minulla on oikeus sanoa ei. Ja sanon varmuudeksi että ”ei helvetissä, never ever”.

 

Jotenkin tuntuu että nykyään ollaan menty jo siihen ääripäähän että halutaan olla suorastaan ilkeitä ja kylmiä muita kohtaan. Ikäänkuin saataisiin jotkut elämää suuremmat kicksit kun osataan olla ”itsestään huolehtivia” ja ”puolustaa omaa itseään”. Vaikka se tarkoittaisi suoranaista ilkeilyä ja itsekkyyttä.

 

Itsellä on vasta työn alla sen hakeminen mitä se oikeanlainen, itseä ja muita kohtaan reilu EI:n sanominen ja oman tilan puolustaminen tarkoittaa. Osin johtuu siitä että yhä pelkään että joku loukkaantuu tai jää suunnattomaan pulaan jos en voikaan auttaa. Onneksi olen asian kanssa möyrinyt sen verran pohjamudissa että sellainen ihan pimee suorittaminen ja pakko-auttaminen on vähentynyt noin 70% siitä mitä se oli pahimmillaan, saaden jopa läheisriippuvaisia piirteitä. Olen elänyt sitäkin aikaa jolloin koin että mun koko arvo riippui siitä kuinka paljon tein muiden puolesta. Autoin silloinkin kun ihmisiä suorastaan ärsytti mun hösääminen. Se johti myös siihen että aloin odottaa ja kalastella kiitosta. Tuntui tosi katkeralta jos joku ei tajunnutkaan mun upeita ponnisteluja ja kiitellyt & kumarrellut. Nykyään olen kuitenkin jo paremmin oppinut kuuntelemaan itseäni ja ihan kaikkeen en ryhdy vaikka pyydettäisiin, lisäksi kiitoksen kerjäämisen kanssa oon tarkkana etten enää lähde sille tielle.

 

Silti mussa asuu kuitenkin se ihmisiä rakastava tyyppi joka ihan oikeesti saa siitä itselleen suunnatonta puhdasta iloa kun auttaa muita. Nytkin olen parissa-kolmessa älyttömän hienossa projektissa mukana joista en luopuis mistään hinnasta vaikka kaikkien suhteen ”ilmaista työtä” ainakin osittain teen. Mutta niin se vaan musta menee, että kun tarpeeksi rakastaa sitä mitä tekee niin ”palkka” tulee ihan muusta kuin rahasta, lahjoista, julkisesta kiitoksesta tms. Mulle tällä hetkellä on tärkeintä nähdä kuinka oma työ auttaa ja vie asioita eteenpäin. Etenkin yhden mulle hyvin rakkaan ystävän kohdalla jokainen eteenpäin päästy askel kohti hänen unelmiaan on mulle itselle ihan järjetön voitto ja palkinto. Tunne siitä että joskus kun tää ihminen on pisteessä jossa se vai sanoo elävänsä unelmaansa, voin hiljaa mielessäni ajatella että mä olin osa sitä. Mun avulla oli merkitystä. Edes vähän. Ja muissakin ”vapaaehtoishommissa” toki ihan sama juttu.  Ja niin kauan se onkin hyvä kun asiasta ei tule itselle mikään pakko.

 

Jotenkin mä toivoisin ihmisiltä jonkinlaista suurempaa kunnioitusta toisia ihmisiä ja heidän unelmiaan kohtaan. Ei se oikeesti ole minulta pois jos (vapaaehtoisesti) annan aikaani toisen auttamiseen. Ei sen pitäisi olla kateuden ja ilkeyden aihe jos joku muu tahtoo toteuttaa unelmiaan ja tekee niiden eteen töitä. Aina voi valita olla niissä mukana ja saada itselleenkin paljon hyvää. Toisaalta voi valita myös tien jossa asettuu vastahankaan ja vähättelee toista ja tämän ponnisteluja, ilkeilee ja hankaloittaa. Mutta siinä kohtaa saa ihan itseään syyttää omasta pahasta olostaan. Ja vallankin jos talloo toisen unelmat niin ihan itse saa kantaa vastuun sekä omasta paskasta fiiliksestä ja siitä että toisen unelmat polkemalla saattaa aiheuttaa koko ihmisen romahtamisen. Jos huomaa kovasti vähättelevänsä toisen pyrkimyksiä niin olisiko syytä mennä itseensä ja miettiä miksi niin tekee? Pelkäänkö että unelmiaan tavoitellessaan en enää olekaan sille unelmoijalle tärkeä? Pelkäänkö oman asemani puolesta niin paljon että luulen ettei ”vanha ja turvallinen” ystävä/puoliso/sukulainen esim enää kelpaa jos löytää uusia kiinnostavia ihmisiä matkalla kohti tavoitettaan?

Tuleeko minulle kateellinen olo koska en itse osaa tai uskalla miettiä mitä minä elämässäni haluan ja miten minun ehkä pitäisi kehittää itseni? Mitä unelmia kohden kulkea. Saako toisen ehkä radikaalitkin päätökset ja pyrkimykset minut kokemaan oman elämäni tylsäksi ja paikallaan junnaavaksi?

 

Itseään ei pidä uhrata, mutta sen vaan sanon että uskomattomimmat sattumat ja hienon hienot hetket tässä elämässä on mun kohdalle tulleet hyvin usein sen kautta kun olen ollut mukana toteuttamassa toisten unelmia. Siinä sivussa olen tullut toteuttaneeksi omiakin unelmia. Jopa isompia kuin mistä koskaan uskalsin edes unelmoida.

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Syvällistä

Love Me Tender

images (3).jpg

En malta olla tunkematta lusikkaani tasa-arvoisen avioliittolain katkeran suloisena kiehuvaan soppaan. Silläkin uhalla että monella varmasti jo tulee koko aihe korvista ulos, sen verran paljon siitä on viime päivinä mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa vaahdottu. Ja ihan helvetin hyvä että vaahdotaan!

Eräs hyvinkin paljon otsikoissa paistatellut poliitikko totea: Henkilökohtaisesti vastustan lakia parista syystä. Ensiksikin on väärin puhua ”tasa-arvoisesta” avioliittolaista. Ei tämä ole tasa-arvokysymys vaan arvokysymys. Mielestäni vakiintuneita käsitteitä ei pidä sekoittaa eikä muuttaa, sillä avioliitto tarkoittaa jo sanakirjankin mukaan miehen ja naisen välistä liittoa. Mielestäni lakialoitteen kannattajat eivät ymmärrä, kuinka vakavasta instituution loukkauksesta on kysymys, nimittäin niitä kohtaan joille avioliitto on miehen ja naisen välinen. Kutsuttakoon seksuaalivähemmistöjen liittoa vaikkapa pariliitoksi.”

Jos oikeesti 2014 vuoden Suomessa (joka on monessa asiassa ihmisoikeuksiltaan ja tasa-arvo ajattelultaan maailman edistyneimpien maiden joukossa) valtakunnan päättäjien parhaat vastaväitteet on näin naurettavalla pohjalla niin kannattaako niitä edes laukoa. Tai kannattaa toki jos haluaa näyttäytyä täytenä vitsinä kansalaisten silmissä.  Jos kaikissa asioissa oltaisiin yhtä typerän jääräpäisiä ja ennakkoluuloisia niin meillä olisi edelleen tummaihoisia orjia kodeissamme ja naiset eivät edelleenkään pääsisi äänestämään. Lisäksi esimerkiksi moni luontaishoitaja tai muu ”ei niin virallista tiedettä” harrastava varmana poltettaisiin yhä noitana roviolla.

Ei hyvää päivää ihmiset. Ei homous tartu. Eikä se ole joku mielen oikku joka voidaan jotenkin parantaa tai pyyhkiä pois. Miten jotain voisi muka korjata tai parantaa jos mikään ei ole rikki tai sairastunutta?! Ei homous ole valinta, eikä yksikään homoseksuaali voi vain päättää että minäpä nyt kansanedustaja X:n tai suppeamielisen kanssaeläjän mieliksi hylkään rakastettuni ja ihastun nappia painamalla vastakkaiseen sukupuoleen, etten nyt vaan loukkaa ketään loukkaamalla hänen käsitystään avioliitosta instituutiona. Voi hellanlettat tentään niuhottajat. Juoskaa mutkia!

Jos sinulle homofoobinen heterosuhteessa eläjä joku tulisi sanomaan että sinun rakkaudessasi on nyt kuule niin paljon vikaa että kohdetta täytyy nyt vaihtaa heti, niin onnistuisiko se. Voisitko lakata rakastamasta puolisoasi/seurustelukumppaniasi jos joku käskisi. Ja voisitko sitten etsiä jonkun ”sopivamman” ja vain noin yks kaks päättää rakastua häneen. Tuskinpa. Miksi sitten homojen/lesbojen/biseksuaalien pitäisi näin toimia? Tai voisiko sinusta, rakas homokammoinen kukkahattutäti, yhtäkkiä napsahtaa lesbo? Ihan tuosta vaan kun joku käskee? Niinpä niin, en usko. Mutta silti sinun mielestäsi homojen/lesbojen pitäisi pystyä jotenkin ”kääntymään” heteroiksi.

Jossain huikeimmissa aiheeseen liittyvissä kommentoinneissa sanottiin että kohta pitää antaa oikeus mennä lemminkinsä kanssa naimisiin tai että kohta uimahalleissa aletaan sallia homomiesten tulla naisten pukuhuoneeseen jottei miesten puolella tulisi hämmennystä ja ”vääriä jännitteitä”. Aaaaargh! Ihmiset! Haloooo! Voin kertoa että on hyvin epätodennäköistä että yksikään homo/lesbo kiinnostuu umpiheterosta homofoobikosta. Ei jokainen vilaukselta nähty maitorauhas-pari aiheuta mitään pakonomaista rakastumisreaktiota lesbo- tai bi-naisessa. Eikä uimahallissa tai työmaan pukukopilla vilahtanut karvainen duunarin perse ole homomiehelle kutsu makuuhuone-sessioihin. Hyvin todennäköistä on että kovaan ääneen homoseksuaaleja parjaava ja kammoksuva henkilö saa olla oikein rauhassa itselleen sopimattomilta iskuyrityksiltä. Ei pelkoa että te olisitte kovin kiinnostavia.

Itse kannatan ihan täydestä sydämestäni tätä uutta laki-aloitetta. On jo korkea aika saada ihmisten naida rakastamansa ihminen, sukupuoleen katsomatta. Ihan jo sen kannaltakin että kaikki meistä olisivat esim puolison kuollessa samassa asemassa perimisen ynnä muiden lakikiemuroiden kanssa. Monesti kuulee ihan perus heteroiden vitsailevan että avioliittoon tullaan jotenkin huijatuksi, on pallo jalassa ja riippakivi kaulassa häpili evö äftö. Eikös siis anneta homoseksuaaleillekin sama oikeus sarkastisesti sanottuna ”pilata” elämänsä avioitumalla. Ei kahden miehen tai kahden naisen keskänään avioituminen ole sinulta pois. Etkä puolestaan saa itsellesimitään sen enempää jos pullikoit tätä lakialoitetta vastaan.

Toki jollekin homoseksuaalisuus voi olla niin pelotattava asia että se saa jopa inhon piirteitä. Mutta niin saattaa olla jollekin myös esim joku tietty ihonväri tai rajuja ulkoisia merkkejä aiheuttava sairauskin yhtä pelottavaa. Silti suurinosa meistä osaa ihan kiltisti pitää suunsa kiinni eikä ala esim vakavasti sairasta ihmistä pilkkaamaan tai kauhistelemaan julkisesti. Ihan vaan sen takia ettei se kuulu asiallisiin tapoihin. Homotkana eivät ole yhtään sen vapaampaa riistaa haukuttavaksi ja kauhisteltavaksi. Ajatelkaa päässänne mitä haluatte, mutta koittakaa nyt kuitenkin jo siirtyä kommunikoinniltanne ja muiden kohtelemiseen liitttyviltä tavoilatnne tänne 2000-luvulle!

Suhteet Rakkaus Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta