Niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän.
Viime kuukausina, itse asiassa jo kai viime vuosina olen havahtunut miettimään itseäni suhteessa muihin. Välittämistä. Itsensä ilmaisemista. Toisten kohtaamista.
”Aina sä ajattelet vaan itsees!”
”Sä et koskaan sano mulle mitään kaunista!”
”Mun pomo ei koskaan anna alaisilleen mitään kiitosta…”
”Sä et koskaan imuroi, aina mun pitää”.
”Mikset sä koskaan sano että rakastat mua?”
Tuttuja lauseita kai jokaiselle jossain kohtaa elämässä. Varmaan ensimmäinen ajatus on samaistua sanojaa ja ajatella että kyllä SEN TOISEN pitäs tolle sanoo että rakastaa ja kyllä sen pitäs imuroida. Eikö?
Minusta noissa lauseissa piilee kuitenkin itse asiassa melko itsekäs kaiku. Kyllä vaan. Näin väitän.
Itsekin olen melkoinen hyväksyntä ja ”lässytys”-narkki, mutta viime vuosina olen törmännyt useisiin ihmisiin jotka eivät ehkä olekaan niin hyviä ilmaisemaan itseään, tunteitaan ja välittämistään. Aikani tapeltuani ”sä et koskaan sano et sä arvostat mua”-tyyliin, aloin vähitellen tajuta että niitä lauseita vaan ei voi pakottaa kenestäkään ulos. En minä voi sanella toiselle kuinka sen pitää toimia. Ne on silti upeita ihmisiä, niiden tavat toimia on vaan erilaiset kun minun. Niiden tapa ilmaista kiitollisuuttaan on erilainen kun minun. Voinko minä siis vaatia että kaikki tulee tehdä vain minun tavallani?
Vanha, osittain oikein viisaskin, kirja sanoo ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”. Minusta tämä sanonta vahvistaa ennestään ajatusta siitä että emme me voi toisia muuttaa, ainakaan sanelemalla miten heidän tulisi meitä kohdella. Voimme vain itse toimia niin kuin toivoisimme meitä kohtaan toimittavan.
Yleensä hyvyys synnyttää hyvyyttä, pahuus pahuutta. Tokikaan se ei aina ole niin mustavalkoista, eikä tapahdu ehkä hetkessä.
Naapurin äreältä, ihmisiin pettyneeltä, papalta et saa ehkä hymyilevää hyvän huomenen toivotusta vaikka kuinka itse olisit ystävällinen ja kauniisti tervehtisit. Ei se silti tarkoita etteikö se liikauttaisi mitään hänen sisällään. Ja jos saman toistaa vaikkapa kuukauden päivät, niin saattaapa hyvässä lykyssä saadakin vastaansa vähemmän äreän ukkelin? Ehkä.
Edelleenkään emme voi toisia muuttaa.
Saammeko me siivous-innottoman puolison siivoamaan tai tiskaamaan sillä että ryöpytämme kiukulla hänelle sitä kuinka inhottavaa hänen käytöksensä on “kun hän EI KOSKAAN ja EI IKINÄ tee suunnilleen MITÄÄN oikein”.
Löytyisiköhän into keskustelun kautta? Pyytämällä suoraan ja nätisti apua. Kertomalla että tänään oli niin rankka päivä, että voisitko sä auttaa mua imuroimalla? Voitasko miettiä tätä työnjakoa uudelleen? Saatat yllättyä kuinka paljon se puoliso lopulta tekeekin, vaikka just sitä nimenomaista imurointia ei nyt suoritakaan. Huoltaa ehkä autot? Tekee lumityöt? Kesällä leikkaa nurmikon, huoltaa syreeni-aidan? Remontoi?
Mietin usein kun kuulen ihmisten syyttelevän puolisoitaan tai muita läheisiään, että miksi he sitten haluavat olla kyseisen ihmisen kanssa niin läheisissä tekemisissä jo kyseinen ihminen heistä on niin “vääränlainen” että hanta koko ajan pitää koittaa muuttaa. Jostain pitää nalkuttaa, jotain pitää koko ajan vaatia? Olisiko silloin oikeasti aika mennä itseensä tai sitten laittaa kantapäät vastakkain jos kerran toisen kanssa on niin paha olla.
En toki sano että esim parisuhteessa täytyisi tyytyä oikeasti huonoon kohteluun. Tokikaan kenenkään ei tarvitse hymyillen kestää ja kuunnella esim toisen haukkumista ja henksitä väkivaltaa. Ei toki kuulu ottaa turpaansa sanoen, “Kiitos lisää, tässä olisi toinenkin poski tempaista”. Näissä kohtaa toki tarvitaankin ehkä jopa ihan ammattiapua ja muista konsteja.
Jotenkin tuntuu että nykyään eletään niin ristiriitaisessa ajassa, että ihmiset ovat kovasti hukassa itsensä kanssa. Kun ei enää oikein olla kontaktissa omaan itseensä ja omiin tunteisiin niin helpotusta haetaan vaatimalla jatkuvaa hyväksyntää muualta. Todellinen hyväksyntä lähtee kuitenkin itsestä. Emme voi olettaa että muiden tulee kehua meitä ja kiitellä jokaisesta pienestäkin asiasta. Etenkään emme voi vaatia heitä toimimaan kuten ME haluamme. Pitäisi mieluummin löytää itsensä, oma vahvuutensa ja tietää realistisesti omat hyvät ja huonot puolet. Ei minua voi kukaan muukaan rakastaa jos en rakasta ensin itse itseäni. Miten voimme olla kenenkään kanssa “me” jos en osaa ensin olla “mina” ja hän ei osaa olla “hän”.
En sano että huomaavaisuus, hellyyden ja rakkauden ilmaisut, arvostamisen ääneen sanominen tai muu vastaava olisi jotenkin turhaa. Toki on ihanaa kuulla olevansa rakastettu. On ihanaa kun toinen huomioi. On ihanaa tulla kotiin kun toinen on ollut huomaavainen ja tehnyt ruokaa. On ihan huippua kun ystävä kiittää kahvitreffien jälkeen viestillä että olipas kiva nähdä taas. Mutta kaikki tämä on ihanaa vain kun se tulee toiselta luonnostaan. Kun sitä vaatii ja kärttää niin se menettää arvonsa. Silloin se ei ole aitoa.
Siispä ennenkuin vaadimme muilta jotain itsellemme, menkäämme peilin eteen ja kysykäämme: “teenkö mina niin puolisolleni/ystävilleni/perheelleni kuin mitä oletan heidän tekevän minulle”? Jos vastaus on jotain muuta kuin KYLLÄ, niin on aika miettiä ensin omaa käytöstä.
Toki jokainen mokailee, on kohtuuton, on kärttyinen ynnä muuta inhimillistä. Mutta ensimmäinen askel on tiedostaminen. Se että lähtee tekemään töitä ihan ensin itsensä kanssa. Ja toki muilta voi PYYTÄÄ asioita, mutta ei voi VAATIA.
