Nyt kai olis joku tilinteon paikka vuodesta 2013? Ainakin jos tuota naamakirjaa uskominen on ja jos haluaa tehdä niin kuin ”kaikki muutkin tekee”.

Vois kai heittää kehiin kliseitä et elämä opetti, vaikeudet näytti keitä on tosi ystävät, kasvoin ja uudistuin jne. Huolehdin itsestäni ja elin oikein.

Bullshit! Eli sonninsontaa. Kauniita uskomuksia, mutta melkoisen harhaisia ajatuksia mun kohdallani olisvat nuo.

Tosiasia on että elämä on hiton monisyinen prosessi, helvetillisen hieno ja pelottava vuoristorata. Se myös jatkuu vaikka vuosi vaihtuu, syklistä toiseen. Katastrofista seuraavaan huippulukemaan. Teemme samoja ja uusia virheitä ensi vuonnakin. Opimme jotain ja tulee uusia ahaa-elämyksiä. Osan asioista kyllä tiedämme jo valmiiksi ja opimme niistäkin lisää mutta taomme silti päätä seinään koska se pää on niin jäärä. Osin mukavuudenhalussamme teemme väärin itseä, muita ja elämää kohtaan. Koska se on helpompaa ja koska lopulta olemme vain ihmisiä.

Ystävyys on ikuista, toisinaan vaan kohteet vaihtuu. Toisinaan useammin, toisinaan harvemmin. Mutta jos jotain olen oppinut niin yhden ja saman ihmisen kanssa se ei ole kuukaudesta ja vuodesta toiseen samaa. Se on aaltoliikettä. Joskus uidaan kauas, mutta jos se todellinen side on syntynyt niin sen kuminauha-efekti kyllä vetää ystävykset taas yhteen kun on sen aika. Ja niiden ihmisten kanssa mun onkin helpoin olla jotka tietää et juttu jatkuu siitä mihin jäi vaikka väliä olis ollut kuukausia.

Ihmissuhteetkin on vain taitolaji. Parastahan sitä optimisti ja ihmisten rakastaja toivoo. Sitä haluaa ajatella melkein jokaisen kohtaamisen uuden huikean ystävyyden alkuna. Jopa ne joista tietää että kemiat todennäköisesti vaan resonoi ja räjähtelee. Ei sitä tälläinen sinisilmä koskaan haluaisi ajatella että no hengataan tässä ja ootetaan koska tuo näyttää todellisen karvansa. 

Tänäkin vuonna oli ihmisiä jotka pääsi lähelle, ihon alle, toiset jäi kulkemaan rinnalle ehkä pysyvästi. Kiitos siitä. Uskon että 2014 tuo meille lisää legendaarisia käänteitä! Toisilla oli vähemmän kauniit tarkoitusperät ja kävivät vain kääntymässä. Matkaan mahtui hyväksikäyttäjiä ja niitä joilla sanat olivat suuremmat kuin niiden sisältö. Jokainen ”olet rakas, olet tärkee mulle” ei sitä ollutkaan. Mutta onneksi mukana oli niitä ”kiitos kahvista” lauseita joiden tietää tarkoittavan että ”suhun mä luotan, sua mä arvostan. oon tässä huomennakin”.

Mutta ihan kaikilla on ollut tarkoituksensa. En mä niistä varmaan mitään opi, mutta en mä ehkä haluakaan. Haluan uskoa ihmisiin jatkossakin ja nähdä vasta matkan taittuessa ovatko he mitä lajia. Tietenkin uskoen että kaikkien kanssa voisi muodostaan jonkinlaisen yhteyden. Vahinko ja realitetti vaan on etteivät kaikki ajattele samallalailla. Vaikka sitä vaikea onkin hyväksyä niin kaikki eivät vaan edes pidä minusta.

Myös itse olen ollut ihan samanlainen keskeneräinen kuin muutkin. Yhtä vähän itse olen osannut arvostaa. Liikaa on upeita tyyppejä jäänyt paitsioon. Mutta hei, se on elämää. Ne on valintoja jonka hinnan jokainen itse myös maksaa.

Paskaa on mahtunut vuoteen. pelkoja ja tunteita ettei oikeesti jaksa enään. On tehnyt mieli jäädä tomuun makaamaan ja odottaa että nurmi kasvaa päälle ja alkaa puskea koiranputkea. Mutta kaikista niistä on rämmitty läpi. Ei mitenkään sankarillisesti rinta rottingilla ja jonain hemmetin pyhimyksenä, Kyllä se on enemmänkin ollut sellasta räkä poskelle tursuten itkemistä. lapsellista kiukuttelua ja uhittelua. Onhan se ollut hurja vuosi, nyt tuntuu hassulta että moni vaikea asia on takana ja minä olen tässä, menossa eteenpäin. Mitä niitä ruotimaan sen enempää, ne tietää keiden kuuluu. Ja kiitos heille jotka oli matkalla kiskomassa ja tuuppaamassa eteenpäin. Kuka aamuyön valvottuna tunteina, yhtä rikki, viesteineen. Kuka viini lekansa kanssa. Kuka pitkinä puheluina. ja tietenkin aina eriksene on myös äiti ja isä joita ei voi sanoin edes kuvata.

Mutta koska olen hyvinkin inhimillinen niin en usko että se kaikki on mitään valaistumista tuonut tai että nousisin jotenkin jalustalle kärsimyksen jalostamana. Varmasti olen ensikin vuonna ahne, itsekäs, draamakuningatar ja liian paha suustani. Mutta ainakin olen sitä aidosti. Olen edelleen minä. Se joista toiset tykkää, jota toiset koijaa, jota toiset ei jaksa.

Terveys ja itsensä hoitaminen on ollut vaihtelevaa, lupaan ensi vuonna olla ihan samanmoinen. Luulen että jollain vuosikymmenellä se oma hyvän olon oleminen löytyy. Sama se missä kilomäärässä, missä hölkkäkunnossa tai housujen koossa. Pääasia että itse löydän oman tapani olla ”sopiva”.

Sitten on tuo yksi. Tuo käsittämätön joka tossa pysyy vuodesta toiseen vaikka näkee ne mun ääripäät isoimmillaan. Kuulee pahimmat kitinät ja uskomattomimmat syyt vetää vanhat kunnon itkupotkuraivarit. Hassu se on. Mut onneksi on. Se on paras.

En lupaa ensi vuodelle muuta kuin että olen valmis innostumaan, palamaan isolla kipinällä ja rakastamaan. Lupaan että eksyn pubeihin ja clubeihin. Uppoudun sohvaan tai kreikan rantahiekkaan jos hyvin käy. Lupaan että hiukset sotkussa kuljen kotikylän raittia ja maailman tuulissa.

Lupaan unelmoida ja uskoa edelleen sinisilmäisesti ihmisiin. So Bring On 2014, en ole valmis sen enempää kuin ennenkään. Mutta ei ole tarviskaan.