Äitiys! Lasten hankinta! Lisääntyminen!

Jokaisen oma henkilökohtainen asia? Sen ainakin pitäisi olla. Sen ei myöskään pitäisi vaikuttaa milläänlailla siihen miten sinua kohdellaan tai millainen olet naisena, ihmisenä. Sen perusteella ei pitäisi arvottaa tai arvostella. Mutta niin kuitenkin tehdään.

Kun menet naimisiin tai muulla tapaa ympäristö huomaa sinun vakiintuneen parisuhteeseen, alkaa pian kyseleminen. ”Koskas teille tulee vauva?” ”Joko on pullat uunissa, sammakko syylärissä, siemenet itämässä?” Kun vastaat että et halua äidiksi ehkä koskaan, katsovat monet ympärillä suoranaisesti kieroon. Äidit tiukentavat otettaan pienokaisensa ympärillä (ainakin mielessään) kuin sanoakseen ”tuo täti on järjiltään, tule pois, mitä se oikeen höpöttää.”

Niin usein, ah niin usein, olen kuullut miten en voi tietää rakastamisesta mitään koska en ole kokenut äidinrakkautta. Well wrong, olen äitini tytär ja sitä kautta kyllä tiedän mitä on kun äiti rakastaa lastaan oikein todella. On myös kuultu kuinka nainen ei ole nainen ennenkuin saa lapsen. Lapsi on jonkun mystisen aikuisuuden, vastuullisuuden ja sen aidon oikean naiseksi tulon merkki. Haluttu rakastettu symboli.

Olen myös saanut tuta ihan esimiestasolta asti, useammassakin työpaikassa, että etenkin pienten lasten vanhemmat menevät etusijalle kun lomia ja juhlapyhiä suunnitellaan. Koska perheet ja lapset nähdään niin ylivoimaisen tärkeänä. Anteeksi mitä?! Eikö minun jouluni lapsettomana ole yhtä rakkauden täyteinen ja arvokas? Enkö minä saa halutessani pitää nyt tai koskaan hiihtoloma-viikolla lomaa tulevaisuudessa jos vaikka haluaisin viedä sukulaislapset reissuun kun he ovat lomalla? Eikö sillä ole väliä että esim omassa lähipiirissäni sairastetaan parantumatonta sairautta jonka kulusta kukaan ei tiedä ja joka voi pahimmillaan viedä tämän ihmisen manan majoille, eikä yhteisiä jouluja enää tulekaan!

Ja miten määritellään pieni lapsi? Toiset ihmiset kun vuodesta toiseen härskisti vaativat lomia ja vapaita (pieni) lapsi-korttia heilutellen. Uhataan jopa sairaslomilla jos ei saada tahtoa läpi. Osalla näistäkin ihmisistä ”pieni lapsi” on jo koulussa tai lähentelee naimaluvan hankinta ikää. Ymmärrän kyllä kuinka raastavaa on olla erossa perheestään jouluna ja pienen lapsen on toki vaikea ja jopa mahdoton ymmärtää missä äiti on kun ei näy kotona ja pukkikin jo kävi. Mutta voin kertoa että ei se ole sen helpompaa lapsettomallekaan. Kun tämä postaus pärähtää (ajastin palvelun kautta) blogiini, olen lopettelemassa jouluviikon työrumbaa. Lupauduin hyvää hyvyyttäni jouluaattona iltaan tai aamuun, samoin 25.12. Kun sain listani niin minulle oli läväytetty 5 iltavuoroa ja pätkä aamu+ yö combo (eli töissä 7-12, välillä kotiin ja taas 21-> töihin). Todellisuudessa kaikenlaisten sattumusten kautta tein 3 iltaa, yhden vuoron joka alkoi klo 13 ja päättyi seuraavana aamuna klo 7 (18h) ja vielä yhden yövuoron. Voitte vain ajatella kuinka paljon minulla oli joulua aikaa viettää… Että tälläinen tarina tänä vuonna. 

Itse olen kokenut omalla kohdallani lapsettomuuden sekä aluksi tahallisena että lopulta itsestä riippumattomana. Alkujaan en ole kokenut olevani tarpeeksi aikuinen, vastuullinen ja valmis saamaan lasta. Elämässä on niin paljon muuta jota haluan yhä elää ja kokea, ilman jälkikasvua. Itsekästä? Ehkä. Mutta minun elämäni, minun päätökseni. Myöhemmin vakavasti sairastuttuani ja jatkuvan hurjan vahvan lääkityksen aloittamisen takia kuulin reumalääkärin vastaanotolla sanat. ” Raskaaksi ei nyt sitten saa tulla koska sekä uusi lääke että jo käytössä oleva  aiheuttaa sikiövaurioita”. Ja kysyessäni kauanko lääkettä käytetään oli vastaus ”Periaate yleensä on että tehoavaa lääkettä ei lopeteta”. Näillä lauseilla sinetöitiin äitiys minun osaltani pois.

Ikää on mittarissa jo kolme vuosikymmentä ja risat, miehellä niitä risoja vielä hieman enemmän. Ja jos lääkkeiden kanssa elellään vielä viitisenkin vuotta tai enemmän niin homma alkaa olla aika taputeltu meidän kohdalla. Ja ilman lääkettä minusta ei vallankaan olisi äidiksi, koska en pysty kunnolla edes kävelemään pahimpina päivinä ja ruoka ei pysyisi sisässä ym ”pientä kivaa”.

Ja miten suhtautui ympäristö kun lapsettomuus muuttuikin tahattomaksi? Enää ei kieroon katsomista, ei halveksuntaa. Mutta sitäkin enemmän sääliä. Olen kohdannut ihmisiä jotka ovat alkaneet itkeä kun olen kertonut etten saa lapsia todennäköisesti koskaan sairauksien ja lääkitysten takia! Yhtäkkiä minusta tuli elämän julmuuden uhri ja lähes marttyyrin omainen säälittävä hahmo. Mihinkään en kuitenkaan itse muuttunut, en muuttanut ajatuksiani en arvojani. Olosuhteet vaan muuttuivat. Kummasti kuitenkin ”statukseni” omituisen itsekkäästä, epäkypsästä omasta tahdostaan lapsettomasta muuttui. Nyt olen monen silmissä maailman kaltoin kohtelema maho nais-parka. sanomattakin on kai tässä vaiheessa jo selvää etten pidä kummastakaan lokeroinnista! Mielestäni olen yhä se sama ihminen kuin aiemminkin. Ihminen, nainen, kategorisoimatta kiitos.

Näin ei pitäisi olla. Ihmisten ei pitäisi olla toisiaan kohtaan niin tuomitsevia. On yhtä arvostettavaa elää vain kahden aikuisen perheessä, tai sinkkuna, kuin suurperheen pyörittäjänä. Ei vaihdettujen vaippojen, valvottujen korvatulehdus-öiden, vierestä seurattujen ensiaskelten tai ensimmäisinä koulupäivinä kouluun saattamisen myötä kukaan tule paremmaksi ihmiseksi. Toki on ihanaa että ihmiset jotka haluavat lapsia, saavat toteuttaa toiveensa. Mutta mikään paremmuuden mittari se ei ole. Ei myöskään huonommuuden tokikaan. Mutta jokaisella tulee olla vapaus valita ja jokaisen pitää älytä kunnioittaa toisen valintoja vaikka omat olisivatkin erilaisia.

Arvostan suuresti kotiäitejä jotka tekevät suuren työn kasvattaessaan lapsiaan. Eivät he kiitosta saa lehdissä tai mediassa. Tuskin aina lähipiirikään muistaa kiittää. Myöskään eläkejärjestelmä ei päätä paijaa heidän kohdallaan. Mikä on kyllä tosi surullista.

Arvostan myös suuresti naisia jotka toteuttavat toisenlaisia unelmiaan. Kuka puurtaa ankarasti työssä edetäkseen uralla, kuka taistelee paikkansa eteen taidemaailmassa. Toisille huippu-urheilu on elämän suurin rakkaus. Kuka missäkin ja mitenkin. ja hyvä juuri niin!

Arvostan myös heitä jotka hautaavat haaveensa toistuvien keskenmenojen jälkeen. Selviävät unelman särkymisestä. Löytävät uuden suunnan elämälleen tai toisen tavan tulla äidiksi.

Mutta kukaan heistä ei ole toistaan parempi. Ketään ei pitäisi väheksyä, mutta ei nostaa jalustallekaan. Kenenkään joulu, loma tai perhemuoto ei ole oikeampi kuin toisen.

Minä olen valintani tehnyt, lopulta myös elämä niittasi sen arkunkannen lopullisesti kii. Minulla on maailman rakkain mies ja lisäksi perheeseemme kuuluu pieni karvapallo. Minulla on myös maailman rakkaimmat vanhemmat ja sukulaiset! En suostu siihen että nämä valinnat ja kohtalon oikut tekisivät minusta kenenkään silmissä huonomman tai vajavaisen. Olen ihana ja joskus kamala tytär, olen kai ihan kelvollinen vaimo, olen rakastava käly, olen ystävänä lojaali ja aina valmis kuuntelemaan ja myöskin hulluttelemaan, olen hajamielinen mutta hauska kummitäti. Työkaverina välillä rasittava omine mielipiteineni ja epäkohtiin puuttujana, tanssin harrastajana hyvinkin epävarma mutta intohimoinen. Se etten ole tänne maailmaan nahkapokaalia pusertamaan pystynyt ei tee minusta milläänlailla huonompaa kuin yhdeksän pilttiä puskeneesta. 

Meillä on puolison kanssa erilaisia syitä iloon ja onneen, erilaisia kiinnostuksen kohteita, kuin monella ”lapsellisella parilla”. Me elämme mielestäni ihan täyttä elämää matkustellen ja nauttien meitä kiinnostavista asioista. meillä on vapaus harrastaa ja mennä ehkä vapaammin kuin perheellsillä. Ok, emme tule koskaan itke tihrustamaan oman lapsen kevätjuhlissa, mutta tilalla on muuta jota ”lapsellisilla” ei ole. Onko meidän elämä parempaa kuin lasten kasvatus? Ei ehkä, mutta ei se ole kyllä ainakaan huonompaakaan!