Sisar hento arvoton?

 

Kevan johtoportaassa olevilla henkilöillä on uutisoitu olevan palttiarallaa 63 000 euron autoetu ja melkein 400 000 euron asuntoetu. Muutama vuosi sitten kohuttiin kun eduskuntaan hommattiin monella, monella tonnilla torkkupeittoja. Näitä esimerkkejähän riittää. Eräs blogikirjoitus Hämeenlinnasta kertoo valtuuston budjetti-kokouksen kestäneen lähes kymmenen tuntia ja laskua kertyi suunnilleen 20 000 euroa. Kirjoituksessa vihjattiin että paremmalla valmistautumisella olisi mahdollisesti voitu säästää selvää rahaa…

Mutta se lienee jo eri tarina kuin mistä nyt on puhe. Mutta yhtäkaikki. Kun vanhustenhuollosta ja hoitajista on kyse niin aina tuntuu olevan säästöt ja tehostaminen ainoa mitä on sanottavaa.

nurse vintage.jpg

 

 

Jos Kevassa ja muissa johtotehtävissä tienaakin kivasti niin vastaavasti lähihoitaja tienaa nipin napin 2000 euroa kuussa. Sairaanhoitajakin vain hädin tuskin hieman enemmän.

En toki sano missään nimessä että Kevan isoilla pampuilla, kansanedustajilla tai muilla kovaa palkkaa ja erilaisia palkkioita ansaitsevilla ei olisi myös iso vastuu. He varmasti tekevät hyvää työtä, ainakin monet heistä. Mutta niin tekevät hoitajatkin! En olekaan isokenkäisiltä vaatimassa suoranaisesti mitään pois vaan haluan herättää ihmisiä ajattelemaan mitä he haluavat yhteiskuntamme vanhuksille (vammaisille, sairaille, päivähoidon lapsille)  ja heidän kaikkien hoitajille.

Kuitenkin tuntuu melko ristiriitaiselta, näin lähihoitajan ruohonjuuritason vinkkelistä, että jonkun ihmisen autoetu on yhtä paljon kuin minun kahden vuoden palkkani. Tai että hänen asuntoetunsa rahamäärä riittäisi kuittaamaan oman ja parin ystäväni asuntolainat. Kun muutamia vuosia sitten hoitajat uhkasivat lakolla ja muutenkin taistelivat omien etujensa puolesta niin meitä syytettiin ahneiksi ja arvosteltiin kuinka kehtaamme vaatia lisää. Meidän (ja toki muidenkin alojen) ammattiliittojen toimintaa ovat myös vikkelä kielisimmät ehtineet verrata mafian toimintaan ja kiristykseen ja mitä vielä?

Tokikaan ei ole yksiselitteistä mitä työtä arvostetaan ja mitä kukakin pitää tärkeänä. Tässä teille hoitajan päivä, arvioikaa itse onko sen arvo juuri ja juuri 2000 euroa kuussa vai mättääkö teistäkin tässä jokin?

Aamuvuoro alkaa seitsemältä. Takana saattaa olla iltavuoro josta olen lähtenyt pukukopin kautta kotiin puoli kymmenen jälkeen Kotiin ehtii noin 20minuutin ajelun jälkeen ollen siellä noin klo 22.  Siinä pikainen suihku, iltapala, pari sanaa puolison kanssa ja kappas kello käy jo lähemmäs puoltayötä. Nukkumaan olen käynyt tietäen että kello soi jo viiden ja puolen tunnin päästä taas.

No aamuvuorossa kuuntelemme yökön raportin yön tapahtumista (hän on yksin vastannut hieman alle kolmenkymmenen ihmisen turvallisuudesta ja tarpeista yön ajan). Toteamme aamuvuoron kolleegoiden kanssa että taas mennään minimi-miehityksellä, 4 hoitajaa huolehtii 26:n asukkaan hoitamisesta seuraavat 8 tuntia. Ja kyllä tämä on hallituksen linjan mukaan ihan riittävä määrä. Mitoituksen minimi täyttyy…

Tämä tarkoittaa kuutta ja puolta asukasta per hoitaja. Eli käytännössä vastuu jaetaan vaikkapa niin että kaksi hoitajaa ottavat vastuun lääkkeiden jakamisesta ja hoitavat 6 asukasta, lääkevastuuttomat hoitavat puolestaan sitten 7 asukasta vuoronsa aikana.

8 tuntia ja seitsemän hoidettavaa. Joku saattaa tässä kohtaa ajatella että onhan siinä yli tunti aikaa per mummu/pappa. No toki meillekin (mekin olemme vain ihmisiä jotka eivät ihan pyhästä hengestä elä) kuuluu 20min ruokatunti ja 10min kahvitauko. Ja lakisääteisiin asiakkaista kirjaamisiin (eli terveydentilan ym havainnointi ja kirjaaminen potilasasiakirjoihin) kuluu helposti 45min- 1h/ vuoro mikäli haluaa hoitaa homman hyvin.

Ja ihan yksioikoista ei ajan jakaminen asukkaiden kesken ole. Ei siinä oikeasti ihan hirveän paljon ole aikaa käytettävissä jos haluaa mahdollisimman monen asukkaan saavan syödä aamupalaa ilman että on yöllinen pissavaippa housussa. Aamupala alkaa meinaan klo 8, ja vaikka kuinka tehokas olisi niin millään et saa heitä kaikkia 6-7 hoidettavaasi aamupala pöytään puhtaana ja kaikin puolin huomioituna.

Karu totuus on että aina on useita vanhuksia jotka syövät pahimmillaan 12h housussa uineet vaipat jalassa aamupalaa. Kuka meistä haluaisi itse aamukahvia epäsiistinä ja olon ollessa varmasti likainen. (Jos muuten et osaa ajastusta visualisoida niin naislukija voinee samaistua vaikka asiaan kuvittelemalla kuinka kauan olisi valmis aamulla pitämään yön käytettyä terveyssidettä pöksyissään…. Ällöä, I know!)

No kun pääsemme aamupalaan asti niin sekään ei ole ihan läpihuutojuttu. Osa pystyy syömään itse kun ruoka tarjoillaan lautasella eteen, juomat laitetaan mukiin, lääkkeet kipataan suuhun. Mutta sitten ovat ne kaikkein huonoimmassa kunnossa olevat joita täytyy auttaa syömisessä.

Voitte uskoa että 26:lle ihmiselle aamupalan tarjoileminen sinällään on jo oma operaationsa, vallankin kun se pyritään tekemän edes jonkunlaista itsemääräämisoikeutta kunnioittaen ja kysyen mielipidettä edes sen verran haluaako asukas tänään menua vai maitoa. Kun tämä kierros on tehty, siirrytään syöttämään heitä jotka tarvitsevat apua.  Monesti valitettavasti ruoka on ennättänyt jo jäähtyä. Siinä sitten juostaan edestakaisin mikron ja asukashuoneen väliä lämmittämässä ruokaa ynnä muuta. Sen jälkeen kun tästä operaatiosta on suoriuduttu, korjataan tiskit, lajitellaan keittiölle tiskiin menevät ja tiskataan osastolla loput. Kello on usein tämän rupeaman jälkeen jo puoli kymmenen. (huomioikaa että edelleen siis osa asukkaista odottaa niitä vaipan vaihtoja ja aamupesua!!!!)

Jossain välissä koitetaan pieni hetki istahtaa ja juoda kuppi kahvia itsekin, koko ajan kyllä kello tikittää päässä ja ei voi välttyä ajattelemasta että siellä se ja se  asukas vielä odottaa…  Aamupesuista, haavahoidoista suihkuista, pukemisista jne viimeiset saadaan yleensä tehtyä klo 11 jälkeen jolloin melkeinpä jo lounaskärryt ovatkin odottamassa lounaan jakoa. Taas toistuu sama ruokailu-rumba. Oma ruokatauko on usein vasta joskus klo 13 aikaan. Mikäli sen ennättää pitää kun asukkaat hälyttävät turvarannekkeillaan kuka päiväunille, kuka vessaan, kuka tarvitsee kipulääkettä, kenen omainen haluaa kysyä jotakin ym. Ja EI, me emme voi sanoa että ”oota mä syön eka” vaan silloin mennään kun kellot soivat. Joskus jopa 3-4 kertaa oman lounastauon aikana.

Syötyäsi (ja niihin asukaskutsuihin vastatuttasi) voikin alkaa sen kirjaamisen noin klo 13:30. Iltavuoro tulee klo 13 useimmiten ja onneksi he ottavat vastuun klo 14-14:30 olevasta asukkaiden kahvittamisesta. Toisinaan tosin jos on sairaslomia tai muuta poikkeavaa niin iltavuorolaisista osa saattaa tulla klo 15 tai jopa klo 16 iltavuoroon jolloin aamuvuoron on vielä hoidettava kahvittaminenkin… Kirjaaminen koitetaan hoitaa sitten kiireellä sen jälkeen, tai sitten menee ylitöiksi.

Ei voi kehua parhaalla tahdollakaan että tässä rulianssissa ennättäisi kohdata asukkaat kaikki yksilöllisesti ja monipuolisesti. Pitäisi pystyä antamaan aikaa keskustelulle ja kuntouttavalle työotteelle. Mutta onko se mahdollista kun seuraavat hommat jo painavat päälle. Valtaosa hoitajista kyllä yrittää tosissaan, asukkaiden kanssa käytetään huumoria aamupesujen aikana. Joku saattaa laulaa tuttuja koululauluja suihkuttaessaan asukasta. Käytävällä vastaan tuleva hätääntynyt dementikko saa halauksen ja hetken rauhoittelua vaikka hoitajalla toisessa huoneessa vessanpytyllä odottaa jo joku muu vuoroaan tulla hoidetuksi.

Jossain välissä, itse asiassa vähän väliä, pitäisi löytää aikaa olla kuolevan asukkaan rinnalla. Kostuttaa suuta, pitää kädestä, kertoa rauhallisesti että ei ole hätää on lupa luovuttaa ja kuolla. On oltava aikaa ja mahdollisuus kiireesti hakea morphinia ja lisähappea oloa helpottamaan. (miettikää kuinka paljon tähän erittäin arvokkaaseen osaan työtämme, saattohoitoon, jää aikaa esim silloin kun valvotaan yksin melkein 30 asukkaan osastolla yövuorossa.) On löydyttävä aikaa myös tukea omaisia, kertoa kuolemasta. Lohduttaa ja rauhoittaa. Vaikka tietää että pitäisi olla yhtä aikaa siellä ja siellä asukashuoneessa, sitä ja sitä haavaa hoitamassa tai sitä ja sitä asukasta suihkuttamassa, lista on loputon.

Meidän työssämme on kyse ihmisistä. Jonkun äidistä, isästä, mummista, siskosta, sedästä, kummista. Heistä jokainen on yksilö. Kaunis ja ainutlaatuinen. Joskus hankala, aggressiivinen, muistamaton, työllistävä. Mutta meidän on pystyttävä kohtaamaan jokainen kuten haluaisimme omaa äitiämme tai isäämme kohdattavan. Meidän kätemme saattavat olla ainoa kosketus toiseen ihmiseen, jopa viikkoihin.

Meidän pokkamme on pysyttävä peruslukemilla ja käsien hellinä vaikka asiakas olisi onnistunut sotkemaan itsensä ulosteella tai oksennuksella päästä varpaisiin. (Uskokaa vaan että sitäkin tapahtuu usein. )

Me emme saa hermostua vaikka joku mummukka kysyy meiltä kymmenen minuutin sisään seitsemännen kerran missä hän on ja itkee ikäväänsä.

Meillä täytyy olla kanttia ottaa vastaan omaisten syytökset ja usein huolesta johtuva kiukku asioista jotka ovat ehkä meistä sivuseikkoja, mutta hänelle kaiken huolen keskellä juuri nyt niitä akuutteja. Joskus on saattanut tulla jopa tavaroita päin näköä omaisen tai asukkaan turhauduttua.

Lukemattomia kertoja olen kuullut olevani huora tai kamala ihminen. Minua on lyöty, potkittu, purtu, päälleni on pissattu ja oksennettu.

 

Niin, minkä arvoisena te näette tämän työn? Alle 2000e kuukaudessa? Vain puolet Keva-pamppujen autoedun summasta… vuodessa.

Hyvinvointi Terveys Työ Uutiset ja yhteiskunta

Bodia. Sporttia. Ja tsemppistä.

 

Ihailtavan moni tuttava on tälläkin viikolla kirjoittanut blogissaan tai päivittänyt facebookiin hehkutusta liikunnallista aktiviteeteistaan, painonsa alaspäin surffaavista kilomääristä ja uuuuuuh ihanista terveellisistä aamu-, päivä- tai iltapaloistaan. Ja kiitos tästä kaikesta oikeesti, vittuilematta, motivoihan se itseäkin motivoituneiden tyyppien stalkkaaminen. Motivoi, mutta myös vähän kadehdituttaa. Ahdistaakin? Vaikkakaan se ei toki ole “terveellisempien” kanssaeläjien syy. Ei tietenkään.

 

Uskon että siellä jossain on myös muitakin joita ahdistaakin vähän innokkaiden sporttaajien/terveys-syöjien/vahingossa täydellisen kauniiden ihmisten hyväntahtoinen, iloa pursuva hyvinvoinnin sanoma. Homo Sapiens on toisinaan Kade Sapiens. Minä ainakin. Käsi pystyyn jos joku muukin on jopa vähän kade moisesta innokkuudesta kun oma kipinä on hukassa. Että toisinaan kateuteen syyllistyy kenties joku muukin kuin minäkin kun oma lautasmalli on kaukana terveellisestä ja ainoa liikunta on lähinnä sormijumppaa Candy Crush Sagaa pelatessa tai sohvan uumenista kaukosäätimen näppäilyä. Ja hyvä kun aamulla on hampaat harjaannut ja paidan saanut oikeinpäin päälle.

 

Tämä vähän erilainen ulkonäkö-päivän ateriat-liikunta postaus on kaikille teille joilta just nyt on hukassa motivaatio. Ihan vaan ääneen sanoakseni että on meitä muitakin, et oo yksin. Ja aina ei vaan jaksa.

 

Meitsi on tässä viikon-pari (yhtä risteilyä lukuunottamatta) kulkenut erilaisissa lököverkkareissa ja kulahtaneissa huppareissa. Ja ei, ne ei todellakaan ole mitään upeita teknisiä urheiluvaatteita vaan ihan jostain tarjoistalon alesta ostettuja. Kuhan on mukavat päällä. Ei kierrä, ei hierrä.

Päivän meikki ja kampaus? Niin mikä? Pari pinniä kun sutasee pörröisen kuontalon sekaan niin kyllä se kyydissä pysyy. Ja meikkaamisenkin voi unohtaa, finniä pukkaa mutta pukatkoon.

10873280093_679a236057-1.jpg

 

Kas noin, lötköpötköt jalassa, polvipussein tietenkin, neuleen helmassa vähän suklaata.

Dresscode: suomursu.

 

”Parhaan” päivän ruokavalio tässä männä viikoilla näytti heikolta. Kalapuikkoja ja riisiä, aamupalaksi jäätelöä. En voi suositella kellekään, mutta meni se näinkin kun päivän tärkein tehtävä oli nukkuminen ennen yövuoroa. Ja sit yövuorossa oli muuten irtokarkkeja eväänä.

11069971734_ecf7e07bfb.jpg

 

 

Päivän aikana liikunta on ollut tosiaankin lähinnä tietokoneen rääkkäämistä ja puhelimella todella fiksua näpyttelyä, minäkö addiktoitunut mobiili-peleihin? En suinkaan!

11069973444_227e41ea55.jpg

 

 

Mutta, ystävät hyvät. Joskus tulee näitä päiviä. Jopa viikkoja. Mutta ollaanhan armollisia vaikka voitas hanskata hommat vähän tyylikkäämmin ja paremmin.

Aina voi palata takaisin perusasioiden äärelle ja pohtia mitä hyvää itselleen saa syömällä paremmin kuin riisiä ketsupilla. Tai mikäs se aikanaan, niinä parempina päivinä, olikaan syy mikä sai kiskomaan Asicset jalkaan ja hölköttelemään hien pintaan. Voi myös panostaa vähän ulkonäköön jos tuntuu valjulta hiihdellä niissä verkkareissa viikosta toiseen.

Joskus sitä tekee kaikki vähän hullusti, mutta aina on mahdollisuus kääntää kelkkansa. Seuraavan kerran pakastimesta voi napata vadelmia eikä kermajäätelöä. Mitään ei ole menetetty vaikka jokunen viikko menisi hurlumheitä. Elämä on paljon muutakin kuin jatkuvaa kurinalaisuutta ja mahdollisimman oikein elämistä. Usein mönkään menneistä asioista ja ajoista oppii eniten.

 

Joskus tuntuu että tosi moni korvaa esim sokeri-riippuvuuden, lohtusyömisen tai vaikka roskaruokahimon diettiaddiktiona tai pakko-liikuntana. Ennen tyydytystä suruihin toi ehkä suklaalevy, ahdistava elämäntilanne turtui mäkkärissä tai sipsikupin äärellä. Nykyään sama ihminen saattaa ajatella olevansa ”kuivilla” moisesta kun tarkkaan punnitsee, mittaa, laskee kaloreita/hiilareita, välttelee, kieltäytyy, karsii, hölkkää, humppaa, pumppaa.

Koska on PAKKO. Koska muuten ahdistaa.

Mutta kohdataanko vieläkään niitä tunteita mitkä alunperin ajoi esim lohtusyömiseen? Vai vastataanko niiden tunteiden aiheuttamiin addiktio käytymis-malleihin vaan eri addiktioilla. Tuleeko turvallisuuden tunne sitä suuremmaksi mitä enemmän pingottaa? Saako sillä pysyvän mielenrauhan vai johtaako se vain tiukistelu-repsahtelu kierteeseen. Toki varmasti addiktio terveelliseen syömiseen ja liikuntaan on terveyden mittareiden (paino, vyötärönympärys, ehkä verenpaine ja kolesteroli ym) mukaan parempi asia, mutta mitä se tekee psyykelle. Onko ihmisen yhtään henkisesti terveempää paeta demoneitaan pakonomaiseen liikuntaan ja laihduttamiseen kuin pullan mussutukseen?

 

Sana repsahdus itsessään on hurjan negatiivinen. Repsahdus, mokaaminen, dietiltä lipsuminen, kurin palautus, takaisin ruotuun, tiukistelu, tiukka linja… Osataanhan me tää sanasto kyllä.

“Mä kesällä/pikkujoulu-aikaan/pääsiäisenä/viime kuussa vähän repsahdin, mut nyt mä taas laitoin itseni kuriin”.

“Mä tunnustin mun valmentajalle/ystävälle/personal trainerille/lenkkikamulle mun SYNNIT ja että mä MOKASIN laihduttamisen suhteen ja nyt mä taas koitan elää OIKEIN”.

“Mun paino ei oo pudonnu kun 300grammaa tällä viikolla, nyt mun pitää ottaa tiukempi linja”.

Miksi näin? Jos oikeesti sitä painoa on kerryttänyt vaikka 20 vuotta kun syystä tai toisesta on esim syönyt suruunsa tai ei ole löytänyt itselleen sopivaa tapaa suhteuttaa syömistä ja liikkumista niin miten voi edes olettaa että esim kahdessa kuukaudessa olisi “kuivilla” vanhoista tavoistaan. Miksi edes leikkiä että vuodessa tai kahdessa on ihan sataprosenttisen varmasti oppinut uudet tavat ehkä vuosikymmeniä vallinneiden tilalle.

 

Miksi hitossa pitää syyllistää itseään ja käyttää kauhean negatiivisiä termejä uusista elintavoistaan poikkeamiselle? Samalla leimaten kaikki muutkin uusista elintavoistaan syystä tai toisesta poikenneet “repsahtajiksi”, “mokanneiksi”, “syntiä tehneiksi”…

Hei tää on kuitenkin meidän ainoo elämä josta ois tarkoitus myös nauttia. Ei vaan suorittaa kohti jotain päämäärää tuskan ja tylsyyden kautta. Koskaan ei voi tietää paljonko meillä täällä on aikaa. Jos siis vain tuijottaa sitä -30kg tavoitettaan ja surkuttelee itseään kun ”repsahtaa” niin jää paljon hyvää kokematta. Koskaan ei tiedä saako edes elää niin kauan että ennättää vaikkapa treenata itsensä maratoni-kuntoon tai laihtumaan johonkin tiettyyn vaatekokoon.

Miksi ruoskia itseään ihan hulluna ja armotta kun voisi vaan todeta että nyt kävi näin, ei tarvita mitään suurta draamaa vaan voin miettiä mitä tapahtui. Mitä voisin tehdä toisin jotta uusien elintapojen noudattaminen olisi jatkossa mahdollista. Olinko liian maaninen? Liian tiukka? Liian armoton itselleni? Olenko tavoittanut tunteeni ja syyni lihomiseen/liikkumattomuuteen oikeasti vai pitäisikö minun syyllistämisen ja tiukistelun sijaan pysähtyä miettimään psyykettäni enemmän?

Onko minun elämäntapa muutokseni asia joka pitää kaivaa esille joka kahvipöydässä ja kassajonossa. Tarvitseeko jokainen gramma kärättyä tai menetettyä painoa kuuluttaa kaikille. Mietinkö koskaan kiinnostaako kanssakulkijoita minun syömiseni, jumppaamiseni tai itsesyytökseni. (tokihan siis jokainen saa toki esim omalla facebook-seinällään, blogissaan jne kirjoittaa juuri itselleen tärkeitä asioita. Vallankin esim jos on uuteen elämäntapaan keskittyvä blogi kyseessä. Mutta toisinaan tätä oman elämäntavan ja laihdutusaddiktion mouhoamista tulee vastaan myös tilanteissa joissa kuulija ei oikein voi valita haluaisiko seillaista kuunnella).

Tietenkin terveydestään ja kunnostaan huolehtiminen on tärkeää, mutta nykypäivänä vallalla vaan on monesti hyvin äärimmäiset suuntaukset, hyvässä ja huonossa. Halutaan äärestä laitaan viikossa. Sohvaperunasta maratoonariksi, huomattavan ylipainon BMI:stä normaaliin BMI:hin, mitä pikimmin sen parempi. Oikotie onneen ja sitten ihmetellään kun pään sisällä on yhä yhtä huono olo.

Itselle tärkeäksi on muodostunut terveyden tavoittelu joka ei ole pakkomielteistä. Vielä en vaan sitä kovin hyvin hallitse. Tiedän että voidakseni hyvin minun täytyy joitain asioita karsia, mutta sen löytäminen mikä karsimisen määrä on pingoittamatonta onkin sitten se ydin kysymys.

Mutta sen tiedän että mitä enemmän pingotan, syyllistän itseäni, meuhkaan ja keskityn vain päämäärään matkan sijasta, niin sen varmemmin löydän itseni näiltä irtokarkki-nuudeli-kalapuikko viikoilta.

Viljat ja runsas määrä hiilihydraatteja tekee mulle tukalan olon, väsyttää ja vaikuttaa mielialaan.

Mutta mistä karsia, mitä jättää. Sitä tässä nyt koitetaan löytää.

Selkä vaatii liikuntaa, mutta kuinka usein? Kuinka rankkaa? Kuinka saada liikuntamotivaatio säilymään ja paljonko ja kuinka raskasta liikuntaa jaksaa fyysisen työn ja kahden kroonisen, väsymystä ja kipuja aiheuttavan sairauden kanssa?

Näihin kysymyksiin haetaan vastausta. Onneksi on loppuelämä aikaa.

Joten ei muuta kun häntä pystyyn muutkin terveellisyyden polulta eksyneet. Pienin askelin takaisin polulle, sitten kun taas pystyy. Ilman syyllisyyttä!

Seuraavasta ateriasta voi aloittaa ja tehdä parempia valintoja. Tänään voi lähteä lenkille, vaikka vaan vartiksi että saa veren kiertämään.

Ennen kaikkea, tänään voi pysähtyä miettimään mitä just minä haluan. Ja pakenenko jotain joko roskaruoka landiaan tai pakonomaisen tiukisteluun?

Hyvinvointi Liikunta Mieli Terveys