Uusimpia trendejä hoitoalalla ja leikillisesti sanottuna jopa ihmiskokeita on tällä hetkellä mediassakin palstatilaa saanut Hoiva-avustaja koulutus.

Näin ammatistaan ylpeänä lähihoitajana tuntui melkoisen pöyristyttävältä Ajankohtaisen Kakkosen maalaama kuva kyseisestä koulutuksesta ja asenteista sen ympärillä.

Ohjelmassa haastateltiin henkilöitä, ruohonjuuritasolta ylöspäin, sen suhteen miksi tämä uusi pieni palkkainen ammattiryhmä nyt on viisastenkivi hoitoalan työvoimapulan hoitoon ja kuntien (tai yksityisten laitosten) rahakirstun kartutukseen.

Koulutusta puollettiin mm sillä että ”joillekin 3v koulutus on liian pitkä”. Ja että ”kaikki eivät halua lukea hoitajiksi (lähihoitajaksi tai sairaanhoitajaksi) koska lääkehoito esimerkiksi koetaan liian vaikeana”.

Herää kysymys miksi ihmisen pitää ehdointahdoin päästä hoitamaan toista ihmistä ja tekemään vastuullista & raskasta työtä jos siihen ei ole valmis edes koulutuksen osalta sitoutumaan?
Tai jos jo kouluun lähtiessään tietää ettei selviydy työstä täysin (esim. lääkehoito)?

Puhumme nyt IHMISISTÄ, esimerkiksi jonkun äideistä ja isistä. Jonkun mummoista ja papoista!
Emme joistain kasvottomista olioista joiden hoito voidaan hoitaa vähän vaan sinnepäin, tuosta noin, ”vasurilla”.

TV ohjelmassa hoiva-avustajana työskentelevä henkilö kertoi että hänen ammattiryhmänsä ei esimerkiksi kirjaa mitään asiakaspapereihin. Hän kuitenkin auttaa asukkaita pukemaan, peseytymään, kuljettaa heitä paikasta toiseen (jopa laitoksen/osaston ulkopuolelle). Tekee perushoitoa.
Pätkässä hän myös siirsi kahden hoitajan apua vaativan asukkaan pyörätuoliin yhdessä toisen henkilön kanssa.
Kenen on vastuu?

Miten voi olla juridisesti oikein että esim asiakirjamerkinnät potilaspapereihin tekee koulutettu hoitaja tälläisen hoiva-avustajan puolesta? Eihän nytkään saa kirjata toisen hoitajan puolesta?
Voiko hoiva-avustajan arvioon esim asiakkaan kunnosta ja terveydentilasta luottaa? Jos hänellä ei ole esimerkiksi juurikaan käsitystä ja koulutusta edes perustason lääkehoidosta ja sairauksista!? Jos hän ei tiedä esim yleisimpiä lääkkeiden haittavaikutuksia tai vaikkapa infarktin tai ”veritulpan” oireita eikä osaa siksi informoida pätevää hoitajaa havainnoistaan.
Kenen vastuu on jos hoito viivästyy tälläisessä tilanteessa? Jos ihminen menehtyy?

Ja miten hän voi edes tehdä perushoitoa ja asiakas siirtoja jos ergonomian tuntemus on pientä.
Voiko olettaa että muutaman kuukauden koulutuksella voidaan oikein mitään asiaa raapaista pintaa syvemmältä?

Ohjelmassa haastateltu hoiva-avustaja opiskelija totesi mielestäni hieman ylimielisen sävyyn että kyllä kuka tahansa oppii muutamassa kuukaudessa vaippoja vaihtamaan. Ja hän myös ihmetteli miksi moni hoiva-avustaja opiskelija on kohdannut kriittisiä asenteita pätevien hoitajien taholta. Epäili sen johtuvan pelosta että avustajat tulevat ja vievät työpaikkamme. Tästä tuskin on kyse. Me kyllä tiedämme arvomme ja lainkirjaimen tässä asiassa. Ja olemme myös valmiita taistelemaan asemamme puolesta. Takanamme on onneksi upeaa ja vahvaa työtä tekevät ammattiliitot! (Kiitos SuPer.)

Huoli hoiva-avustajien takia keskittyy ainakin omalla kohdallani, ja monen tutun hoitajan kohdalla, vastuukysymyksiin ja siihen saavatko hoidettavat asiallista hoitoa henkilöltä joka tietää hoitotyöstä vain vähän sieltä täältä räävittyä tietoa.

Miten kohdata esim tolaltaan oleva psykogeriatrinen asiakas tai kotiaan itkuisena kaipaava dementikko jos ainoa käytettävissä oleva resurssi on ”ihmisyys”. Tätä lämpöä ja ihmisyyttä markkinoitiin hoiva-avustajien ”aseeksi” työssään.
Kaunis ajatus mutta onko se silti riittävä pohja onnistuneelle kohtaamiselle? Pätevälle hoidolle? Edelleen kysyn, kuka ottaa vastuun hoiva-avustajan työstä?

Hoiva-avustajan palkka on vain 150e pienempi kuin lähihoitajan! Miksi työnantaja haluaisi palkata tälläisen ”vähän sinnepäin koulutetun” työntekijän pätevän hoitajan asemasta jos säästökään ei ole tuon isompi. Ja miksi kukaan on edes oikeutettu noinkaan ”korkeaan” palkkaan minimaalisilla tiedoilla ja epämääräisellä toimenkuvalla.
Liksaa vaan, ilman todellista vastuuta!
Anteeksi vain mutta haiskahtaa hyvältä visiolta lyhytjänteisesti kaunistella työttömyystilastoja ja saada syrjäyttämässä olevat ihmiset tekemään edes jotakin hyödyllistä.

Näin SuPerin ammattiosasto aktiivina ja hoitotyön tulevaisuudesta kiinnostuneena huoli myösnäiden hoiva-avustajien puolesta on myös iso.
Miten heidän käy työelämässä kun lyhyen koulutuksen vuoksi esim harjoittelut opiskelun aikana jäävät todella vähiin? 

Ovatko he valmiita muutaman viikon treenillä tositoimiin vai sälytetäänkö tässäkin lisätyötä tulevan työmaan muille hoitajille että vielä oman työmme ohessa ohjaamme ja koulutamme arjen yllättämää hoiva-avustajaa siihen työhön josta koulutus näytti vain pintaa.

Ristiriitoja, pätevän henkilökunnan kuormittumista, epäselvyyksiä työnkuvasta jne on näkyvissä.

Ja mitäpä jos tämä hieno uusi koulutus päätyykin epäonnistuneiden kokeilujen koppaan? Ettei hoiva-avustajan ammatti otakaan tuulta alleen? Sitten meillä on taas nippu ihmisiä vailla työtä ja vailla koulutusta.

Muistan kuinka muutama vuosi sitten kovalla forcella omassa työskentely kunnassani melkeinpä puoliväkisin koulutettiin kodinhoitajia lähihoitajiksi ja kodinhoitajan toimia muutettiin lähihoitajan toimiksi koska koettiin ettei kodinhoitajan koulutus enää ole riittävä nykypäivän hoitotyön vaatimuksissa. Miksi nyt halutaan siis perustaa vielä vähemmän koulutettu ammattiryhmä?

Loppuun haluan lainata SuPerin puheenjohtajaa Silja Paavolaa:

”Hoiva-avustajia koulutetaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon turvaamaan työvoiman riittävyys alalla. Hoiva-avustajat työskentelevät tukipalveluissa, eivät varsinaisessa hoitotyössä. Hoiva-avustajat eivät saa työskennellä yksin eivätkä osallistua sairaanhoidollisiin ja lääkinnällisiin tehtäviin. Tämä aiheuttaa ylimääräistä ongelmaa työvuorosuunnittelussa. Hoitotyöhön tarvitaan osaamista, jota ei saavuteta pikakoulutuksella. Valtion ja työnantajien tulisi panostaa enemmän hoitoalan kehittämiseen, alan vetovoimaisuuden nostamiseen ja nykyisten osaajien alalla pysymiseen. – Hoiva-avustajista ei löydy kestävää ja turvallista ratkaisua vanhustenhuollon haasteisiin”