Jouluna Suomen Turku julistaa taas joulurauhan, mutta näin pikkujoulu-ajan kynnyksellä toivoisin että ihan jokainen meistä voisi julistaa KEHORAUHAN. Koskien sekä itseään että muita. Niin miehiä kuin naisia. 

Toivoisin niiiin kovasti että jokainen ihminen näkisi itseensä ja muihin syvemmin kuin vain sen kuoren joka mellä kaikille on niin kovin eri mallinen ja kokoinen. En lähde tässä isona naisena, pläskinä, puolustamaan vain isoja tyttöjä tai poikia vaan yhtälailla olen monen todella hoikan ja ”poikamaisen” mallisen naisen kanssa käynyt keskusteluja että ei sekään ole yhtään sen helpompi kroppamalli kantaa kuin tällänen rehevästi tursuileva figuuri kuten itsellä. Moni tahtomattaan ”laiha” kärsii ihan yhtä kovasti siitä että nykyinen naisihanne vaatii ihan mahdottomia.

Pitäisi olla isot tissit, kapea vyötärö mutta sitten taas pylly kuin Jennifer L:llä. Tai sitten toisaalta pitää olla urheilullinen, pitää olla sixpack nähtävissä vatsan seudulla (enkä tarkoita sitä olutpitoista vastaavaa).

Miksi PITÄÄ olla yhtään mitään? Miksi pitää isojen tyttöjen pyrkiä pieneksi? Miksi pieni povisen pitää haluta DD-kupin puskurit? Miksi hentoisen pitää haluta lihaksia jopa mahdottomuuteen asti?

Tottakai SAA haluta jos sen haluaa ITSENSÄ takia, mutta ihan liian usein sysäys itsensä muuttamiseen tulee jonkun ulkopuolisen arvostelusta tai esim median erittäin vääristyneistä ihanteista ja photoshopatuista lehtikuvista.

Tottakai saa tavoitella terveyttä ja tervettä vahvaa kroppaa, mutta kannattaa kysyä itseltään MIKSI haluan muuttaa itseäni. Jos oikeasti tavoite on parempi terveys niin ONNEA, ihan vilpittömästi ONNEA! Teet takuulla hyvän valinnan ja voit hyvin.

Mutta jos kaikenmaailman kitu-kuureille, kaalisoppadieteille, liian rankoille kuntoiluille tms lähtee vain se mielessä että ”pakko tulla sen ja sen kokoiseksi” niin onko se sen arvoista? Jos vastaat että kyllä, se tekee onnelliseksi, niin eihän siinä mitään. Tietenkään. Voit varmasti saavuttaa onnen niinkin.

Mutta jos mielessä kaihertaa yhtään epäluulo että ei se 5kilon tai 50kilon laihduttaminen tai isot habat teekään sen onnellisemmaksi kuin on nyt niin voisiko siinä kohtaa pysähtyä miettimään mitä muuta tietä onnen voisi saavuttaa ja voisiko itsensä nähdä jo NYT kauniina. Ilman muutosta.

Mun vahva mielipide on ettei oikeesti onni ole kii kropan muodosta tai kilomäärästä. Ei itsensä näännyttäminen nälkään tai pakonomainen kuntoilu, jopa kipeänä tai liian väsyneenä tee kenestäkään sen parempaa ihmistä.

Kaikki mitä tekee sillä ajatuksella että ”MUN ON PAKKO…”-yleensä on liian kova asenne itseä kohtaan. On eri asia lähtee hikijumppaan tai parin tunnin lenkille ajatellen että ”MÄ HALUAN”, ”MULLE TULEE KIVA FIILIS KUN LIIKUN”, ”MÄ VOIN PAREMMIN KUN LENKKEILEN”. Mutta ihan yhtä oikein on jäädä huilaamaan ja kuunnella omaa kroppaansa kun se kertoo että nyt tarvitsen lepoa. Nyt on flunssa tulossa tai nyt on 3 yövuoroa takana.

Vielä enemmän toivoisin sitä rauhaa suhteessa muihin. Jos itse haluat olla kokoa 56 tai vaikka kokoa 32 niin muistathan että kaikki muut eivät halua olla. Eikä se ole sinun tai minun tehtävä mennä toiselle sanomaan miltä hänen pitää näyttää.

Voisitko ajatella että suraavan kerran kun näet jonkun ihmisen joka ei vastaakaan sinun kauneus-ihannettasi niin katsoisit häntä kuitenkin lempeästi ja koittaisit miettiä onko ihmisessä jotain kaunista silti. Hymyileekö hän kenties levittäen aurigonpaistetta ympärilleen? Onko hänellä kauniit silmät? Näyttääkö hän löytäneen itselleen ominaisen ja kivan tyylin? Näyttääkö hän säteilevän energiaa ja hyvää oloa?

Voisiko siinä kohtaa miettiä että miksi oikeastaan vieroksun omasta kauneusihanteesta poikkeavaa ihmistä? Onko häneesä ehkä kuitenkin jotain mitä saattaisin jopa kahdehtia vähän? Rohkeutta olla hän?

Mitäpä jos keskityttäisiin loppu vuosi (ja loppu elämä jopa?) siihen että annettaisiin jokaisen olla mitä on. Heräteltäisiin samalla itseämme miettimään miksi ajan ehkä hyvinkin vahvasti vain omaa näkemystäni kauneudesta ja miksi on niin vaikea hyväksyä muun näköistä tai kokoista kauneutta.

Voitaisko jättää esim facebookissa levittämättä ne ”Nothing tastes as good as skinny feels” ja ”Bones are for dogs”- tyyppiset provot? Koska aina ne kolahtaa johonkin kanssakulkijana kipeesti. Ja maailmassa on mielipahaa tuottavia juttuja jo muutenkin tarpeeksi.

Vaikka itse haluaisitkin olla super hoikka ja ihailet ihon alta kuultavia lonkka- ja solisluita tai vaikka itse olisit suoraa Rubensin maalauksesta ja ylpeä siitä niin kaikki mut eivät halua olla.

Miten olisi itsensä kehittäminen myös henkisesti? Keskittyminen tähän hetkeen ja hyviin asioihin siinä? Mindfullnes? ystävät? Se paljon perään kuulutettu naistenvälinen solidaarisuus?

Tällästä vaan tällä kertaa, itsellä kun nää ulkoiset seikat on menneet elämän myrskyissä uuteen tärkeysjärjestykseen. Henkilökohtaisesti tällä hetkellä itselle on tärkeää saada omat vaivat kuriin syömällä terveellisesti (ei tarkoita mitään kitukuuria ja laihduttamista) ja liikkuen siten että selkä vahvistuu ja nikamat eivät pääse luutumaan yhteen selkärankareuman kourissa. Tottakai tykkään näyttää kauniilta, mutta haluan näyttää kauniilta NYT ja NÄIN, en joskus sitten kun…

Entisen ”pakko laihtua” ajattelun tilalle on tulla ajatus siitä että elämä on tässä ja nyt. Miksi jättäisin nätin mekon tänään kaappiin ja pistäisin sen päälle ”vasta sitten kun oon 5 kiloo pienempi”, koska ikinä ei tiedä tuleeko sitä päivää vai iskeekö vaikka viikatemies pahimmassa tapauksessa ennen sitä.

Toivoisin että voisin elää jokaisen päivän iloiten ja kiitollisena hyvistä asioista. Miehestä, perheestä, ystävistä. Siitä että pystyn yhä kävelemään ja tanssimaan. Että pystyin juoksemaan 10km (kaikkien näiden mahamakkaroideni kanssa bai tö wei ;D). Että mulla on oma ihana koti jossa saan olla oma itseni. Mulla on pääsääntöisesti kiva työ ja haaveita tulevaisuudesta. Oon saanut matkustella ja jakaa uskomattomia seikkailuja. On iltoja punaviinin ja skumpan kera. Keskusteluja. Jaettuja iloja. Jaettuja suruja. On yhä tämä elämä.