Naisten päivänä on oiva tilaisuus muistuttaa hyvin tärkeästä asiasta.

Hoitoala on Suomessa hyvin, hyvin naisvaltainen ala. Tilastokeskuksen tilastojen mukaan vuonna 2016 terveys- ja hyvinvointi alalla opiskelevista oli naisia huimat 82%, samoin kasvatusalan opiskelu painottui 78%:sti naisille.

Yhtenä esimerkkinä työelämästä voisi mainita vaikkapa kätilöiden ammattikunnan, jossa runsaasta kahdesta tuhannesta kätilöstä vain noin viisi on miehiä.

Hoitoalan palkat ovat kaukana siitä, mitä työn vaativuus edellyttäisi. Onhan työmme  kuitenkin pelastaa henkiä, auttaa uusia ihmisiä maailmaan, saattaa kuolevaa hänen viimeisinä hetkinään, elvyttää kolaripaikalla, kasvattaa lapsista tasapainoisia yksilöitä, auttaa mielenterveyskuntoutujia takaisin elämään kii tai mahdollistaa omanlaisensa arki kehitysvammaiselle henkilölle.

Yleensä aina juhlapuheissa, gallupeissa ja haastatteluissa niin päättäjät kuin tavalliset kansalaiset antavat tukensa sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille. Otsikot julistavat juhlavasti, että hoitajien palkankorotuksilla ja milloin milläkin vaateilla on kansan syvien rivien tuki.

Sitten kun koittaa TES-neuvotteluiden aika, alkaa järjestäen itseään toistava paniikin lietsonta mm. lehdissä ja somessa. Hysterisoidaan miten hoitajien mahdolliset työtaistelutoimet vaarantavat potilasturvallisuuden tai kuinka vaikkapa leikkaus-operaatioita joudutaan hoitajien ahneiden vaatimusten takia perumaan. Mihin ihmeeseen se aiempi tuki siinä kohtaa katoaa, kun todellinen muutoksen hetki olisi kohdalla?

Yleisimmin käytetty työtaistelutoimi on hoitoalalla ylityö- ja vuoronvaihtokielto. Eli kerrankin hoitajat tekevät niin kuten heidän kuuluisi ihan joka päivä ja viikko tehdä. He tekevät ylityö- ja vuoronvaihtokiellon aikana ne työvuoronsa, jotka lakia ja työehtosopimusta noudattaen on sovittu. Mutta eivät jousta. Eivät hyppää aamu vuorosta iltaan, jotta saadaan paikattua puuttuva vuoro. He eivät tee aamu seitsemästä ilta kymmeneen tauotta työtä, jatkaen toisen vuoron oman vuoronsa perään. Tässä järjestelyssä ei ole mitään sellaista, mikä vaarantaa potilasturvallisuuden. Se mikä voi aiheuttaa ongelmia ja jopa turvallisuuden vaarantumista on työantajan kyvyttömyys tai haluttomuus palkata tarpeeksi henkilökuntaa tai järjestää sijaisia puuttuvien hoitajien tilalle. Rekrytoinnista huolehtiminen on AINA työnantajan, ei työntekijän, vastuulla. Mikään työtaistelutoimi ei myöskään ala yhtäkkiä, vaan asiasta kyllä tiedotetaan. Näin ollen myös työnantaja voi tilanteeseen valmistautua.

Tänäkin keväänä, jopa ainakin yhtä kansanedustajaa myöden, on ehditty hoitajien TES-neuvotteluissa maalata melkoisia vanhoja vihtahousuja seinälle. ”Apua, paniikki, korona ja hoitajien lakko” jne. ”Nokkela” kommentti, jolla käytettiin monia ihmisiä pelottavaa virusta aseena hoitajia vastaan, tahallaan tai ymmärtämättömyyttään. Ikään kuin hoitajat haluaisivat ehdoin tahdoin vähintäänkin lakkoon ja jättäisivät tuosta vain kaikki vastuunsa ja rikkoisivat samalla myös mahdollisesti lakeja. Mutta tälläkin tölväisyllä saatiin taas vähän hysteriaa lisättyä ja hoitajia mätkittyä kutsumuksella ja vastuuntunnolla päähän. Eikö mieluummin tällainen tilanne pitäisi nähdä neuvotteluja jouduttavana asiana. Että myös työnantajapuoli vähän paremmalla korvalla kuulisi hoitajien sanomaa. Samoin eduskunta ja maamme hallitus?

Olen perin kyllästynyt siihen, että meidät hoitajat nähdään ongelmana. Aivan liian monessa työnantajatahojen tilaisuudessa olen itsekin saanut kuulla toistuvan muistutuksen siitä, että ”kaikkein kallein kuluerä on teidän hoitajien palkat”. Siitä vaan tiskirättiä päin näköä, että syytä olisi jollakin tavalla olla pahoillaan siitä, että ammattitaitoisesta työstä joudutaan hoitajalle maksamaan pientä palkkaa.

Hoitoala rämpii melkoisessa suossa. Alalta karkaa hyviä tyyppejä muihin töihin, koska saman tai lähes saman liksan saa ilman että tarvitsee nääntyä työtaakan ja julmetun eettisen kuorman alle. En yhtään ihmettele, miksi esim. nuoret eivät jää alalle.

On musertavaa kun ikäihminen jää kotihoidossa itkemään perään, että älä jätä minua tänne yksin kun pelottaa, mutta pakko on rynniä jo seuraavalle asiakkalle. Tai kun sukkuloit yön hoivakodissa YKSIN lähes kolmenkymmenen monisairaan hoidettavan välillä. Tiedät, että siellä huoneessa numero kolme hoidettava lähtee suunnilleen puolen tunnin välein vuoteestaan, kun ei muista etteivät jalat kanna ja sen seurauksena löydät hänet hyvin todennäköisesti verilammikon keskeltä kaatuneena ties kuinka monennen kerran. Ja samaan aikaan toisessa päässä taloa kuolemaa tekee ahdistunut, pelokas ihminen jonka luona et pysty olemaan kuin hetken. Pahimmillaan kaiken tämän lisäksi tiskaat, siivoat ja pyykkäät.

Ikinä ei ole sopiva aika eikä varaa nostaa hoitajien palkkoja, sitä samaa mantraa on hoettu koko 17 vuotisen hoitajan urani ajan. Ja jo paljon sitä ennen. Nyt olemme tilanteessa, että meillä ei yhteiskuntana enää ole varaa olla nostamatta näiden alojen palkkausta tai olla parantamatta työoloja. Mitta on täysi. Sanomaamme ei ole suostuttu kuulemaan ja nyt alkaa olla jo pian myöhäistä rypistää kun löysät on pöksyssä kun hoivakriisi kaatuu koko voimallaan syliin.

Me hoitajat emme ole ongelma, me olemme osa ratkaisua. Sitä ratkaisua jolla hoitotyön kriisi voitetaan suomessa. Näin naistenpäivänä on erittäin hyvä muistaa, että Suomessa valtaosin ne ovat juuri naiset joiden työoloja, palkkausta ja joiden työn konkreettista arvostusta lisäämällä tämä kriisi ratkeaa. Ja kyllä tiedän hyvin ettei tämä julkisen sektorin työ monessa kohtaa tuo kuin kuluja yhteiskunnalle jos euron kiilto silmissä katsotaan. Mutta me olemme myös ne jotka kasvattamalla muiden lapsia tai saattohoitamalla jonkun muun vanhempia mahdollistamme monen rahaa tuottavan sektorin ihmisen työssä käymisen ja eurojen virtaamisen yhteiskunnan hyväksi.

Lisäksi meillä, pieni palkkaisilla naisilla, palkkojen korotukset kuluvat arkipäivän hyödykkeisiin, oman kylän pienyrittäjille  ja normaaleihin arjen hankintoihin. Rahamme menevät kiertoon, ei niitä ole varaa jättää osakesalkkuihin tai salaisiin vakuutuskoriin verovälttelyn nimissä makaamaan. Hoitajan extra-euro saattaa hyvinkin päätyä hyödyttämään oman kunnan kauppaa, kampaajaa tai tapahtumaa.

Me emme ole ongelma, me olemme äärimmäisen tärkeä osa ratkaisua.

Kirjoittaja on Hanna Jokinen Hattulasta

39-vuotias lähihoitaja, ay-aktiivi ja kaikkea muuta paitsi ongelma