Positiivisesti, vaik syrän märkänis.
Instagramissa, facebookissa ja muillakin sosiaalisenmedian laitumilla käyskennellessä ei voi välttyä positiivisen ajattelun ja jopa kliseisten motivaatio-meemien virralta. Ei siinä sinällään mitään pahaa ole, jos ihminen on onnellinen tai haluaa elämässään pyrkiä kohti onnea. En voi kuitenkaan olla miettimättä ollaanko tässäkin pyrkimyksessä kuitenkin menty hieman överiksi. Kun vaan näet kaikessa ne pelkät hyvät puolet voit muuttaa elämäsi tuosta noin vaan onnelliseksi ja kaikki on yhtä ruusunpunaista pilvenhattaraa? Jos se olisi näin yksinkertaista niin miksi maailmassa kaiken kaikkiaan voidaan entistä huonommin?
Kuva: Pixabay
Monesti kuulee sanottavan, että hyväntuulisten ihmisten seurassa viihtyy paremmin kuin mököttäjien, mutta onko tämä ajatus itseasiassa kääntynyt jo itseään vastan? Saako nykyajan jatkuva onnellisuus-hypetys ihmiset jo feikkaamaan positiivisuutta vaikka väkisin? Kun kaikkialta tursuu silmiin ja korviin positiivisuuden pakkomielle niin uskaltavatko ihmiset enää tuntea aidosti? Tuntuu että moni pukee teeskennellyn ja kliseisen happyhappyjoyjoy-maskin kasvoilleen, jotta voisi sijoittaa itsensä niiden helppojen ja mukavien ihmisten kastiin joiden seura on haluttua. Hehkuttaessamme pakotetun positiivisuuden mantraa ja uskotellessamme muille olevamme aina vain hyvien tunteiden ja ajatusten airueita, luomme omalta osaltamme myös noidankehää. Sitä kehää jossa joku muu kokee omat, ihan normaalit, ei-niin-valoisat tunteensa jotenkin vääriksi ja huonoiksi. Miksi en voi olla noin positiivinen kaikessa kuin tuo tuttava tai tuo somessa seuraamani henkilö.
Onhan toki onnellisuus sellainen asia johon kannattaa pyrkiä, mutta eihän onnellisuus tarkoita sitä, ettei koskaan tuntisi muuta kuin positiivisia tunteita. Positiivinen ajattelu, vallankaan pakko-positiivinen, ja onnellisuus eivät ole sama asia. Todellisten tunteidensa salaaminen ja turruttaminen alkaa ennen pitkää syödä ihmistä sisältä. Lopulta ei enää tunnista mikä tunne on oikea ja mitä itseasiassa elämältään haluaa. Uskon vahvasti, että hukatessaan yhteyden aitoihin tunteisiinsa ihminen lopulta hukkaa itsensä. Jokaisella tunteella, positiivisella ja negatiivisella, on oma tarkoituksensa. Ne kertovat arvokasta viestiä meille itsestämme ja tilanteestamme. Jos joku asia aiheuttaa meissä ahdistusta, surua, pelkoa tai vaikkapa kiukkua, kertoo se että asialle on ehkä tehtävä jotakin ja asioita selvitettävä. Itsensä ja ehkä muidenkin ihmisten kanssa. Jos taas jatkuvasti dumppaamme synkeämmät tunteemme piiloon ja esitämme onnellista, olemme kävelevä aikapommi joka voi revetä saumoistaan koska vaan. Loputtomasti kun kukaan ei voi hallita tai manipuloida todellisia tunteitaan.
Jokainen meistä on onnellinen joskus, jotkut luonnostaan usein, mutta valtaosa meistä oikeasti seilaa tunneskaalaa laidasta laitaan. Kannattaa relata ja olla oma itsensä hyvässä ja pahassa. Saattaa olla yllätys kuinka moni tykkääkin meistä sellaisena kuin aidosti olemme, joskus positiivisena ja joskus piikkinä lihassa. Relaaminen sekä aidosti ja rikkaasti tunteminen, saattaa myös tuoda sen onnellisuuden aidosti luoksemme jota niin hampaat irvessä pakko-positiivisuudella tavoittelimme.
Seuraavan kerran kun auto sippaa keskelle risteystä neljän ruuhkassa kaatosateessa, voit myöntää että vituttaa. Ei ole pakko keksiä että auton tuuppaaminen tienlaitaan ja kotiin käveleminen olikin just sitä taukoliikuntaa jota kaipasit. Ja että sateen tuoksu teki niin ihanan freshin olon.
Jos kauan odotettu illan vietto peruuntuu juuri ennen h-hetkeä ei ole pakko uskotella itselle ja muille että mieluummin joogaatkin yksin kotona. Voi ihan reilusti sanoa sen kuinka pettynyt ja ehkä vähän vihainenkin on.
Jos pitkä parisuhde päättyy kumppanin lähtiessä nuoremman matkaan, ei ole oikeasti pakko jauhaa että yhden oven sulkautuessa uusi aukeaa. Ei välttämättä aukea sillä hetkellä edes ikkuna tai kissanluukku. Voi itkeä räkä poskella ystävän olkapäätä vasten ja vannoa vihaavansa mokomaa uskotonta mulkvistia.