Positiivisuus on perseestä?
Jälleen kerran omat kokemukset eri yhteisöissä ja monet eri ihmiset saavat niin paljon ajatuksia liikkeelle, että aihetta blogipostauksen verran tullee helposti.
Lieneekö syynä oma jokseenkin herkkä ja väsähtänyt mielentila ja kaipuu kivojen valoisten asioiden äärelle mutta viime aikoina olen herännyt taas huomaamaan miten helppoa ihmisten on olla negatiivisia. Miten helppoa on toisen hyvää tarkoittava idea tai teko lytätä. Aina voi vähän epäillä tai jossitella. Vähän sopii aina härkkäistä ja ojentaa sitä optimistia joka siinä nyt kehtaa sitten jotain yrittää, esim. yhteisen hyvän eteen.
Kuinka helppoa onkaan löytää jokaisesta asiasta vikoja ja kun oikeen asiaa pureskelee niin paskojahan ne lopulta kaikki uudet ideat ovat.
Jäin miettimään onko negatiivisuudesta jotain hyötyä? Vai onko positiivisuus vaan niin vaikeaa tai yksinkertaisesti vaan niin perseestä ettei sitä liikoja nykyään viljellä. Olisko terveellistä tai turvallista kohdata kanssaihmisiä ihan varmuuden vuoksi negaatioiden kautta.
En halua henkilöidä negatiivisuutta kehenkään, mutta eräs facebook päivitykseni sai niin selvästi kahtiajakoista palautetta että jäin oikein miettimään miten erilailla me ihmiset suhtaudumme asioihin. Kerroin nähneeni poliisiauton tienvieressä kytiksessä ja mikä lie pieni piru minuun iski mutta ajattelin että pelastanpa seuraavan kanssaautoilijan tällä 50km/h alueella sakoilta. Tie on sellainen missä järjestäen kaikki ajelevat ylinopeutta usein.
No pian kyttisauton ohitettuani tulikin kaksi autoa vastaan ja näyttivät kurvaavan ihan kiitettävää vauhtia.
Väläytin heille valoja. Nuori kapinallinen? anarkiaa? Poliisivaltion vastustusta? Kiltin naisen protesti isoveli-valvoo mentaliteetille? Rikollisten suojelua?. No ei. Minä ajattelin että jos siellä ratissa on samanlainen hömelö kuin minä itse joka siinä hyvää musaa popitellessaan ja päivän kauppalistaa miettiessään ajelee huolimattomuuttaan ylinopeutta. Kuten olen itsekin, helvetin kalliisti, pari kertaa tehnyt.
Tulin tästä ajatuksesta tosi iloiseksi ja jatkoin ajatusleikillä itseni viihdyttämistä. Jos pelastinkin jonkun päivän ja hän selvisi sakoitta ja samalla miettisi kaksi kertaa kun seuraavan kerran kaahaa. Mietin edelleen että tyyppi on ehkä koko loppupäivän hyvällä tuulella ja kiitollinenkin.
Tämän stoorin siis halusin facebookissa jakaa muillekin. Vastaanotto oli melkoisen erilainen kun odotin. Toki tykkääjiä ja minun ajatukseni puoltajia riitti joitakin. Mutta yllättävän monen kanta oli se että a) toimintani on laitonta ja b) tulinko ajatelleeksi että nyt ehkä joku rattijuoppo tai huumeissa ajanut skarppasi poliisiauton ohi ja selvisi rangaistuksetta.
Tuli itse asiassa aika paska fiilis. Että yhtäkkiä omassa mielessäni vilpittömänä alkanut teko käännetäänkin niin että kyseessä olivatkin rikollista toimintaa harrastavat henkilöt joita nyt näin hölmöyksissäni menin auttamaan. Muistutettiin vielä myös siitä että kyseisestä toiminnastahan saa sakot jos jää kiinni (jota muuten en edes tiennyt).
Miten voikin olla että iso osa ihmisiä näki (kärjistetysti sanottuna) vastaan tulleet autoilijat kriminaaleina joilla oli pahat aikeet, kun taas itse ajattelin rattiin ihmisen joka ei ole paha vaan ehkä huolimaton ja siksi ajoi liian lujaa.
Mietin tämän pohjalta että olisko elämä negatiivisena helpompaa. Että ajattelisi kaikista kadulla vastaan tulijoista että siinä muuten menee potentiaalinen raiskaaja tai myymälävaras, tai ainakin se hautoo päässään jonkun auton sivupeilien potkimista. Tai jos ei suunnittelekaan nyt mitään niin on se ainakin kerran elämässään ajanut siilin yli. Tai sammakon. tai tappanut kärpäsen.
Entäs sitten joku joka kahvilassa katseeni tavoittaessaan hymyilee. Olisko parempi olla vastaamatta hymyyn ja ajatella että mitä tuokin tuossa ilkkuu, onko mussa jotain noin naurettavaa. Vessapaperi kengässä? paidannapit auki? Kermavaahtoa nenässä? Mikä lie tyhjännauraja?
Mitenkäs on laita sen ihmisen kanssa joka bussipysäkillä, kassajonossa, terveyskeskuksen odotushuoneessa, raitiovaunussa jne alkaakin jutella. Vaikka vaan säästä tai lähestyvästä joulusta. Kannattaako sille vastata mitään, se kuitenkin ehkä
koittaa turhalla lätinällään harhauttaa ajatukseni ja kohta tulee joku sen kaveri ja sillä aikaa vie lompakon, puhelimen ja pikkuhousunsuojatkin kassistani. Mitäs olin niin hyväuskoinen.
Ultimaattinen vaarahan on toki esim. baaritiski ja pitkään katsova henkilö. Näin naisena monessa tapauksessa (vieras) mies. Voiko sille hymyillä? Voiko sille puhua? Apua puhuin sille ja nyt se haluaa tarjota juoman. Kyllä tässä nyt on varmana joku koira haudattuna, raato haisee tänne asti. Tissejä se vaan tsiigailee. Kyllä se tiedetään että jalkoväliin se vaan haluaa uida. Mikäs niillä muuten mielessä. Ja jos nyt sanon sille jotain niin se laittaa mun juomaani tyrmäystippoja koska sillä on tuolla pikkutakin alla vuoreen ommeltuna oikein valikoima erilaisia silmätippoja ja pillereitä. Joo huomena olen sitten ostamassa katumuspillereitä, hiv-testeissä, kuppa ja kuus muuta tästä tulee joka tapauksessa. Raskaaksikin tulee vähintään vaikka syön neljää lajia ehkäisypillereitä ja mulla on kolmetoista kierukkaakin.
Tottakai itselläkin on ennakkoluuloja, en aina suhtaudu uusiin asioihin hyvin. Tulevat muutokset pelottavat. Mutta väitän etten kyllä automaattisesti ajattele vastaantulijasta että mikä lie murhamies se on. Tai jos joku heittää uuden idean kehiin niin 75% ajasta innostun mukaan. Innostun ainakin kysymään mikä juttu tämä on. Ja haluan yhä kehittyä tässä asiassa lisää. haluan oppia hallitsemaan mieltäni ja hyväksymään erilaisuutta. Haluan innostua ja innostaa. Haluan kokeilla ja kokea. Haluan oppia uskomaan että maailmassa on enemmän hyvää kuin pahaa ja että vie
ras voi ollakin (henkisesti) perheenjäsen jota vaan en vielä tunne. Toki itsekin märisen ja marisen, kapinoin ja kiukkuan. Aina uusi haaste ei tunnu mahdollisuudelta. Mutta sen verran jo olen oppinut että haastan itseni ja annan uudelle asialle edes mahdollisuuden.
Ei tokikaan kaikesta voi silti aina innostua. Joku ehdottaa pikkujouluihin ohjelmaksi asiaa joka on itselle vieras, jopa tylsä. Ei innosta, ei nappaa. Mutta tarvitseeko se idea silti lytätä. Arvostell kahvipöydässä, jauhaa länkytellä niin läpi että idean keksijä varma
na muistaa ettei muuten ens kerralla taidakaan enää käyttää omaa aikaansa mettimällä mitään uutta ehdotusta vaan toteaa vaan että ”joo mennään vaan syömään siihen samaan vanhaan ravintolaan, samaa vanhaa sipulipihviä ja jälkeenpäin läyhätään kun oli taas niin köyhät pikkujoulut”. Vai voisiko ajatella että okei, mä en nyt tykkää tästä mutta jollekin muulle tää voi olla se mitä jo vuosia on toivonut. Voin pitää mölyt mahassa tai sitten keksiä uuden upean idean joka päihittää konsertin ja runomatineat, hakkaa mennentullen sipulipihvit ja sauna-illat. Ei tarvitse kaikkea uutta raskastaa, mutta voi antaa mahdollisuuden ja tyrmätä vaikka vaihteeksi idean ihan omassa mielessään.