Rakkaus on kahle?
Yksi lempiaiheitani koko maailmassa on ihmiset, etenkin ihmissuhteet. Seuraan paljon blogeja, artikkeleita ja keskusteluja ihmisen psyykkeestä ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Oma työ hoitajana on myös moneen kertaan pistänyt ajattelemaan kohtaamisia, ihmissuhteita ja ihmisten välisiä hyviä tai huonoja kemioita.
Eniten omassa pohdinnassa, itsensä kasvattamisessa ja löytämisessä ja muidenkin elämänmenoa seuranneena on korostunut fraasit; et voi rakastaa muita jos et ensin rakasta itseäsi ja et voi olla kovin rakastettava jos et osaa rakastaa itse itseäsi.
On sitten kyse ystävyydestä, sukulaisuudesta tai parisuhteesta niin toisen kahlitseminen itseensä on yleensä nopein reitti ongelmiin ja tuhoon. Jos väitän rakkaudeksi tunnetta joka vaatii omistamaan toisen täysin, olen mennyt metsään niin että risut ja männynkävyt ryskyy.
Todellinen rakkaus ja välittäminen, ihmissuhteen lajiin katsomatta, on vapautta. Se ei ole toisiinsa tuijottelua vaan yhdessä kahtena erillisenä yksikkönä samaan suuntaan katsomista. Rakkaus tai ystävyys ei ole loputonta toisen kannattelua tai perässä vetämistä, eikä myöskään toisen kytkemistä parin metrin talutusnuoraan. Se on kumilanka jota on lupa venyttää myös oman hyvinvoinnin ja omien unelmien takia. Tietenkään myöskään kumilanka ei kestä ainaista ääriasentoon venytystä vaan joskus tarvitaan omaa aikaa kahden, omia yhteisiä juttuja ja ihmissuhteen huoltoa tietenkin.
Jos huomaat tarvetta raivata ystäväsi, perheenjäsenesi tai kumppanisi elämästä jotakin pois, pysähdy. On se sitten hänen harrastuksensa, ystävänsä, sukulaisensa tai unelmansa. Kysy itseltäsi miksi? Helppo reitti on syyttää muita kuin itseään. Miten ”joku muu” (asia, ihminen, tapahtuma) vie liikaa sinulle tärkeän tyypin mielenkiintoa ja siksi sinusta tuntuu pahalta. Ehei, sinä itse olet syy siihen miksi sinusta tuntuu siltä miltä sinusta tuntuu. Ei onnellisuus tai onnettomuus arjen tilanteissa johdu useinkaan muista vaan juuri sinusta. No okei, tietenkin jos hullu massamurhaaja osuu kohdalle, talo palaa tai työpaikka menee konkurssiin niin toki ulkoiset syyt aiheuttavat myös hyvinkin vaikeita tunteita.
Mutta pääpiirteittäin olemme oman onnemme seppiä, emmekä muita hallitsemalla voi estää pahoja asioita tapahtumasta jos niitä on tapahtuakseen. Ei esimerkiksi parisuhteestaan voi taata ikuista eristämällä itsensä ja kumppaninsa muusta maailmasta. Voi se siltikin joskus särkyä ja varmasti sillä menolal särkyykin. Tai ei itsestään saa sen parempaa työtoveria tai tehokkaampaa työntekijää vähättelemällä muiden saavutuksia. Et sinä omia unelmiasi sa toteen sabotoimalla toisen tietä hänen unelmiinsa.
Jos haet aina ihailua, itsetunnon pökitystä, kehuja ja onnellistamista muista. Ystävistä, lapsistasi tai vanhemmistasi, parisuhteestasi niin lopulta se on katkeamaton kehä ja kuluttava oravanpyörä. Olet koukussa ja narkkaat kehuja jotka tulevat ulkoa. Oma arvo on hyvin hatara silloin kun sen perustaa toisten vakuutteluihin ja huomionosoituksiin. Lopulta mikään määrä ei riitä ja auta armias jos se ”oma ihminen” sanoo yhdenkin hyvän sanan jostakusta muusta niin johan alkaa se järjetön henkinen ralli joka maalaa mieleemme uhkakuvat kuinka minä en ole mitään mutta kaikki muut ovat minua parempia. Silloin kun oikeasti tutustut itseesi, selvität mistä pidät ja opit että kelpaat itsellesi niin huomaat ettet enää ole koukussa muiden kehuihin. Totta kai kuulostaa ihanalta kun joku kehuu kauniiksi tai kivaksi, mutta toisaalta tiesit sen jo itsekin. Silloin sen osaa ottaa mukavana lahjana toiselta.
Olen itse käynyt kovan koulun erittäin heikosta itsetunnosta kohti varmempaa maaperää. Toki vieläkin on päiviä kun en oikein tule itseni kanssa toimeen, mutta ihan hirveän paljon olen jo oppinut. Olen ollut aikoinaan hyvin epävarma ja kateellinen. Se on joskus hangannut ihmissuhteissakin aiheuttaen mielipahaa ja riitoja. Olen kadehtinut mielestäni minua parempia, kauniimpia ja lahjakkaampia ihmisiä. Olen ajatellut että en ole tarpeeksi kiinnostava ystävä, työntekijä, yhteistyökumppani tai puoliso koska se ja se ihminen on siinä ja siinä minua parempi. Olen itkenyt sitä kun ”kukaan ei koskaan kehu mua”. Olen vetänyt random johtopäätöksiä siitä että olen vääränlainen jos joku muu on erilainen ja muka parempi kuin minä.
Mutta lopulta olen päässyt negatiivisten tunteiden herraksi mm. oikeasti tutustumalla ihmisiin jotka aiheuttavat minussa kateutta tai epävarmuutta. Olen löytänyt tällä tavoin todellisia helmiä elämääni. Kauniin ja varman kuoren alla on aina tarina. Useimmiten vielä sellainen joka vetää hiljaiseksi ja saa miettimään kuinka lyhytnäköistä oli olla kateellinen. Usein vahvojen ja itsevarman oloisten ihmisten taustalla on monet monet taistelut joista emme tiedä mitään, kuvittelemme virheellisesti heidän vain syntyneen kultalusikka perseessä.
Omat epävarmuudet, niiden työstäminen ja oman itsetunnon kanssa urakoiminen ovat tuoneet myös yllättävän ajatuksen elämään. Se on tuonut kasapäin ymmärrystä niitä kohtaan joilla on pakko olla todella paha olla itsensä kanssa. Helppo olisi vihata itseensä kohdistuvaa kateutta, paskanpuhumista ja tuulesta temmattuja puheita, mutta ei. Muistan vielä miten paha oli lillua omassa epävarmuuden, kateuden ja mustasukkaisenkin ajatusmaailman liemessä. Siksi toivon vaan itsensä kanssa ongelmissa oleville ihmisille pikaista paranemista oman psyykensä kanssa. Tie tasapainoon itsensä kanssa on pitkä ja kivinen, mutta sille kannattaa lähteä ennen kuin tuhoaa kaiken rakkaan elämästään. Ihan vain siksi että ongelmat lopulta löytyvät 99%:sti itsestä. Vihaan ei koskaan voiteta vihalla, niin kliseistä kun se onkin.
Hyvää matkaa kohti oikeaa rakkautta, suurin rakkaus meille itsellemme löytyy omasta itsestämme.