Sisäiset Sudet

Rakas ”varasiskoni” linkitti mulle aikanaan pienen tarinan josta en ole päässyt yli enkä ympäri. Mielestäni se summaa kaiken tässä elämässä ja maailmassa jossa me elellään.

Tämä ihana tarina alkaa seuraavasti:

Vanha cherokee-intiaani kertoi eräänä iltana lapsenlapselleen ihmisten sisällä tapahtuvasta taistelusta. Hän sanoi: “Poikani, meidän kaikkien sisällä taistelee kaksi ‘sutta’.”

“Toinen on Paha. Se on kiukku, kateus, mustasukkaisuus, suru, katumus, ahneus, ylimielisyys, itsesääli, syyllisyys, inho, alemmuudentunne, valheet, väärä ylpeys, ylemmyydentunne ja ego.”

“Toinen on Hyvä. Se on ilo, rauha, toivo, tyyneys, nöyryys, lempeys, hyvänsuopuus, empatia, anteliaisuus, totuus, myötätunto ja usko.”

*******

Vaikka kuulostaakin ehkä tosi kliseiseltä niin uskon vahvasti ite siihen että me vedetään puoleemme sitä mitä me ajatellaan ja ollaan. Ja se ei tarkoita nyt mitään yltiö-höpö-höpö-nami-nami tekopirteys shittiä vaan ihan sellaista yleistä asennetta itseään, muita ja elämää kohtaan.

Olen sekä omassa että lähipiirin elämässä huomannut että kun päästää irti katkeruudesta ja negatiivisuudesta niin elämään alkaa usein tulvia hyviä asioita. Juu ei se ehkä sitä kymmenien miltsien eurojackpot voittoa tuo heti seuraavalla viikolla tai aiheuta ihmeparantumisia tai paranna afrikan köyhimpien lasten elämää tuosta noin. Mutta omaan elämäänsä saa paljon ja toisenlaista sisältöä jos oppii vähän muuttamaan sisäistä ääntään.

Totta on että jokaisella meistä on kriisimme ja toisilla meistä jopa musertavan isoja vastoinkäymisiä ja ikäviä elämäntapahtumia. Mutta silti meistä osalla on kyky niidenkin kohdalla nähdä myös hyvää elämässä.

Murheiden ja kriisien kohdalla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Voit velloa negatiivisessa tunnetilassa ja jäädä tuleen makaamaan. Ruoskia itseäsi ja puhua karkealla sisäisellä äänellä itsellesi kuinka kokonaisvaltaisesti paska tyyppi olet. Tässä tilassa takuulla näetkin vain pahaa ja negatiivisuuden kehä on valmis. Jokainen eriävä mielipide on loukkaus ja olet jatkuvassa sotatilassa maailmaa vastaan. Kaikki inhimilliset heikkoudet ja puutteet toisessa ihmisessä ärsyttää. Mitään ei halua tehdä toisen puolesta, ei halua nöyrtyä yhteisen hyvän takia, ei halua auttaa toista kun ajatusmaailma on että ”eihän minuakaan kukaan auta niin miks mun pitäis”.

Lopulta kukaan ei uskalla oikein lähestyä tai sanoa mitään kun vastassa on pieni vihainen siili jokainen piikki pystyssä. Ja tämäkin tuntuu puolestaan taas uudelta pettymykseltä. Kukaan ei välitä. Kukaan ei ole kiinnostunut. Kaikki ovat pettäneet luottamuksesi. Toisen ihmisen on tällaisessa tilanteessa vaikeaa sanoa edes hyviä asioita kun toinen kuitenkin vähättelee kehuja tai välittämisen osoituksia. Tai ei edes huomaa jos joku osoittaa myötätuntoa tai hyvyyttä.

Toki ymmärrän että jokaisen mieli voi väsyä, pahastikin. Olen minäkin ottanut vuosien varrella omat pohjakosketukset. Vaikka kaikista en ole edes ääneen puhunut. Olen ollut negatiivisuuden perikuva ja huomio-huorista suurin ja mahtavin. Jos joku ei ole ollut koko ajan kehumassa ja vakuuttamassa välittävänsä niin mun oletus on ollut että oon aivan paska lahna jolla ei ole mitään väliä. Olen ajanut ystävät ja puolison hulluuden partaalle kiukuttelemalla ja vaatimalla. Ja jos sainkin jotain hyvää niin mikään ei riittänyt. Enemmän, hienompaa, lisää. Koska mikään arvostus ja huomiointi ei koskaan tule riittämään jos arvostus omaa itseä kohtaan on hukassa. Jos oma sisäinen puhe on koko ajan negatiivista ja halveksivaa. Tällöin paha suteni juhli. Se mässäsi sieluni syövereissä kiukulla, kateudella, mustasukkaisuudella, arvottomuuden tunteella, vääränlaisella itsekkyydellä. Ja voi pojat miten sen turkki aikanaan kiilsi. Hyvä suteni uikutti jossain alakynnessä. Pienenä ja laihana, turkki riekaleina. Mutta se oli onneksi pirun sitkeä otus ja sai lähipiiristäni armottomia mutta rakastavia liittolaisia.

Se miten vedetään puoleen hyvää elämässä ei ole taikatemppu tai ihme. Se on raakaa duunia ja omaan itseensä menemistä. Oma polkuni kulki syväluotaavien juttutuokioiden ja hyvien kirjojen kautta joista imin itseeni apua ja oppia.

Prosessin voi aloittaa ihan pienestä, eihän juoksuharrastustakaan aloiteta olympialaisten 100metrin aitajuoksusta. Se aloitetaan kävelylenkeillä korttelin ympäri, ehkä puuskuttaen ja hikoillen. Mutta sitkeästi toistettuna ja ehkä pienten repsahdusten kautta kehitystä tapahtuu ja jossain kohtaa ekat kilsat taittuu myös hölkäten. Samaa se on oman itsensä työstämisen kanssa. Mutta jos koskaan ei aloita mistään niin mitään ei saavuta.

Aloittaa voi vaikka niistä hetkistä kun kuulee soimaavansa itseään rumaksi, tyhmäksi, arvottomaksi. Jo näiden tilanteiden tajuaminen ja tiedostaminen on se ensimmäinen köpötelty henkinen kortteli-kierros. Vaikka tuntuu ehkä tosi tyhmältä niin hyviä asioita joutuu aluksi oikeasti ajattelemalla ajattelemaan ja tunnistamaan. Joku miettii illalla ennen nukahtamista mitä hyvää tapahtui tänään. Tavoitteeksi voi ottaa vaikka että löytää 3 asiaa joista on kiitollinen. Päiväkirja saattaa myös auttaa. Vaikka muutamalla ranskalaisella viivalla laittaa ylös mitä positiivista on tapahtunut. Kuka ehkä soitti? Kysyi kuulumisia? kertoi että olet tärkeä? Tai jos päiväkirja on ihan last season susta niin ota kaunein purkki mitä löydät ja kirjoita joka päivä ylös hyviä ajatuksia lapulle ja sulje laput purkkiin. siinä kohtaa kun tulee ajatus ettei koskaan tapahdu mitään kivaa, kaiva purkki esiin ja lue kaikki laput niin muistat että yksi huono päivä ei ole yhtä kuin huono elämä.

Voit myös sopia itsesi kanssa päivittäisen ”huoli-ajan”, vaikka 20 minuuttia sohvalla rauhallisessa tunnelmassa jolloin ajattelet huolta ja murhetta aiheuttavia juttuja. Mutta niitä lietsomatta ja suurentelematta.

Jos yksi ihminen sanoi sinulle ilkeästi, se ei tarkoita että kaikki ovat ilkeitä.

Jos yksi päivä töissä meni ketuilleen niin ei se tarkoita että oli huono viikko.

Jos yksi kiinnostava ihminen ei kiinnostunutkaan sinusta, tai jos yksi luotettavaksi luultu ihminen käyttikin vain hyväkseen niin ei se tarkoita että koko ihmiskunta on läpimätä.

Ajattelet huolet luvan kanssa ja sitten päästät irti. Ja ”huoli-ajan” loputtua jotain muuta tekemistä, jotain josta saat hyvää fiilistä. Eikä se tarkoita välttämättä kallista shampanjaa kalleimmassa baarissa tuhatpäisen bilekansan keskellä vaan vaikka ihan rauhallista hetkeä kotipihalla, kahvikupillista ja kuumaa suihkua.

Mutta se pitää muistaa että kukaan muu ei meitä pelasta, ei puoliso, ei ystävät, ei terapeutti ei lääkäri. Apua ja tukea voi saada ja antaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta onnellisuus on lopulta asenne itseä ja muita kohtaan. Niin kauan kuin ei ole valmis luopumaan negatiivisesta ja katkerasta painolastista ei mahdu myöskään hyvää tilalle. Oikotietä ja pikamatkaa onneen ei ole. Eikä onnellisuudessa koskaan kehity täys-oppineeksi. Tulee optimistisimmallekin tyypille päiviä ja jopa viikkoja kun puhtaasi vaan vituttaa ja ei jaksa pierrä sateenkaaria ja aivastella tähtisadetta onnellisena. Sillekin on paikkansa ja aikansa jotta oppii taas arvostamaan hyviä hetkiä. Mutta tuleen ei pidä jäädä makaamaan. Ja sieltä on ihan itse noustava.

********

Mutta miten ihana susi-tarina päättyy…

Lapsenlapsi ajatteli asiaa hetken ja kysyi sitten isoisältään:

“Kumpi susi voittaa?”

Vanha cherokee vastasi yksinkertaisesti:

“Se, jota ruokit.”