Sisar hento arvoton?

 

Kevan johtoportaassa olevilla henkilöillä on uutisoitu olevan palttiarallaa 63 000 euron autoetu ja melkein 400 000 euron asuntoetu. Muutama vuosi sitten kohuttiin kun eduskuntaan hommattiin monella, monella tonnilla torkkupeittoja. Näitä esimerkkejähän riittää. Eräs blogikirjoitus Hämeenlinnasta kertoo valtuuston budjetti-kokouksen kestäneen lähes kymmenen tuntia ja laskua kertyi suunnilleen 20 000 euroa. Kirjoituksessa vihjattiin että paremmalla valmistautumisella olisi mahdollisesti voitu säästää selvää rahaa…

Mutta se lienee jo eri tarina kuin mistä nyt on puhe. Mutta yhtäkaikki. Kun vanhustenhuollosta ja hoitajista on kyse niin aina tuntuu olevan säästöt ja tehostaminen ainoa mitä on sanottavaa.

 

 

Jos Kevassa ja muissa johtotehtävissä tienaakin kivasti niin vastaavasti lähihoitaja tienaa nipin napin 2000 euroa kuussa. Sairaanhoitajakin vain hädin tuskin hieman enemmän.

En toki sano missään nimessä että Kevan isoilla pampuilla, kansanedustajilla tai muilla kovaa palkkaa ja erilaisia palkkioita ansaitsevilla ei olisi myös iso vastuu. He varmasti tekevät hyvää työtä, ainakin monet heistä. Mutta niin tekevät hoitajatkin! En olekaan isokenkäisiltä vaatimassa suoranaisesti mitään pois vaan haluan herättää ihmisiä ajattelemaan mitä he haluavat yhteiskuntamme vanhuksille (vammaisille, sairaille, päivähoidon lapsille)  ja heidän kaikkien hoitajille.

Kuitenkin tuntuu melko ristiriitaiselta, näin lähihoitajan ruohonjuuritason vinkkelistä, että jonkun ihmisen autoetu on yhtä paljon kuin minun kahden vuoden palkkani. Tai että hänen asuntoetunsa rahamäärä riittäisi kuittaamaan oman ja parin ystäväni asuntolainat. Kun muutamia vuosia sitten hoitajat uhkasivat lakolla ja muutenkin taistelivat omien etujensa puolesta niin meitä syytettiin ahneiksi ja arvosteltiin kuinka kehtaamme vaatia lisää. Meidän (ja toki muidenkin alojen) ammattiliittojen toimintaa ovat myös vikkelä kielisimmät ehtineet verrata mafian toimintaan ja kiristykseen ja mitä vielä?

Tokikaan ei ole yksiselitteistä mitä työtä arvostetaan ja mitä kukakin pitää tärkeänä. Tässä teille hoitajan päivä, arvioikaa itse onko sen arvo juuri ja juuri 2000 euroa kuussa vai mättääkö teistäkin tässä jokin?

Aamuvuoro alkaa seitsemältä. Takana saattaa olla iltavuoro josta olen lähtenyt pukukopin kautta kotiin puoli kymmenen jälkeen Kotiin ehtii noin 20minuutin ajelun jälkeen ollen siellä noin klo 22.  Siinä pikainen suihku, iltapala, pari sanaa puolison kanssa ja kappas kello käy jo lähemmäs puoltayötä. Nukkumaan olen käynyt tietäen että kello soi jo viiden ja puolen tunnin päästä taas.

No aamuvuorossa kuuntelemme yökön raportin yön tapahtumista (hän on yksin vastannut hieman alle kolmenkymmenen ihmisen turvallisuudesta ja tarpeista yön ajan). Toteamme aamuvuoron kolleegoiden kanssa että taas mennään minimi-miehityksellä, 4 hoitajaa huolehtii 26:n asukkaan hoitamisesta seuraavat 8 tuntia. Ja kyllä tämä on hallituksen linjan mukaan ihan riittävä määrä. Mitoituksen minimi täyttyy…

Tämä tarkoittaa kuutta ja puolta asukasta per hoitaja. Eli käytännössä vastuu jaetaan vaikkapa niin että kaksi hoitajaa ottavat vastuun lääkkeiden jakamisesta ja hoitavat 6 asukasta, lääkevastuuttomat hoitavat puolestaan sitten 7 asukasta vuoronsa aikana.

8 tuntia ja seitsemän hoidettavaa. Joku saattaa tässä kohtaa ajatella että onhan siinä yli tunti aikaa per mummu/pappa. No toki meillekin (mekin olemme vain ihmisiä jotka eivät ihan pyhästä hengestä elä) kuuluu 20min ruokatunti ja 10min kahvitauko. Ja lakisääteisiin asiakkaista kirjaamisiin (eli terveydentilan ym havainnointi ja kirjaaminen potilasasiakirjoihin) kuluu helposti 45min- 1h/ vuoro mikäli haluaa hoitaa homman hyvin.

Ja ihan yksioikoista ei ajan jakaminen asukkaiden kesken ole. Ei siinä oikeasti ihan hirveän paljon ole aikaa käytettävissä jos haluaa mahdollisimman monen asukkaan saavan syödä aamupalaa ilman että on yöllinen pissavaippa housussa. Aamupala alkaa meinaan klo 8, ja vaikka kuinka tehokas olisi niin millään et saa heitä kaikkia 6-7 hoidettavaasi aamupala pöytään puhtaana ja kaikin puolin huomioituna.

Karu totuus on että aina on useita vanhuksia jotka syövät pahimmillaan 12h housussa uineet vaipat jalassa aamupalaa. Kuka meistä haluaisi itse aamukahvia epäsiistinä ja olon ollessa varmasti likainen. (Jos muuten et osaa ajastusta visualisoida niin naislukija voinee samaistua vaikka asiaan kuvittelemalla kuinka kauan olisi valmis aamulla pitämään yön käytettyä terveyssidettä pöksyissään…. Ällöä, I know!)

No kun pääsemme aamupalaan asti niin sekään ei ole ihan läpihuutojuttu. Osa pystyy syömään itse kun ruoka tarjoillaan lautasella eteen, juomat laitetaan mukiin, lääkkeet kipataan suuhun. Mutta sitten ovat ne kaikkein huonoimmassa kunnossa olevat joita täytyy auttaa syömisessä.

Voitte uskoa että 26:lle ihmiselle aamupalan tarjoileminen sinällään on jo oma operaationsa, vallankin kun se pyritään tekemän edes jonkunlaista itsemääräämisoikeutta kunnioittaen ja kysyen mielipidettä edes sen verran haluaako asukas tänään menua vai maitoa. Kun tämä kierros on tehty, siirrytään syöttämään heitä jotka tarvitsevat apua.  Monesti valitettavasti ruoka on ennättänyt jo jäähtyä. Siinä sitten juostaan edestakaisin mikron ja asukashuoneen väliä lämmittämässä ruokaa ynnä muuta. Sen jälkeen kun tästä operaatiosta on suoriuduttu, korjataan tiskit, lajitellaan keittiölle tiskiin menevät ja tiskataan osastolla loput. Kello on usein tämän rupeaman jälkeen jo puoli kymmenen. (huomioikaa että edelleen siis osa asukkaista odottaa niitä vaipan vaihtoja ja aamupesua!!!!)

Jossain välissä koitetaan pieni hetki istahtaa ja juoda kuppi kahvia itsekin, koko ajan kyllä kello tikittää päässä ja ei voi välttyä ajattelemasta että siellä se ja se  asukas vielä odottaa…  Aamupesuista, haavahoidoista suihkuista, pukemisista jne viimeiset saadaan yleensä tehtyä klo 11 jälkeen jolloin melkeinpä jo lounaskärryt ovatkin odottamassa lounaan jakoa. Taas toistuu sama ruokailu-rumba. Oma ruokatauko on usein vasta joskus klo 13 aikaan. Mikäli sen ennättää pitää kun asukkaat hälyttävät turvarannekkeillaan kuka päiväunille, kuka vessaan, kuka tarvitsee kipulääkettä, kenen omainen haluaa kysyä jotakin ym. Ja EI, me emme voi sanoa että ”oota mä syön eka” vaan silloin mennään kun kellot soivat. Joskus jopa 3-4 kertaa oman lounastauon aikana.

Syötyäsi (ja niihin asukaskutsuihin vastatuttasi) voikin alkaa sen kirjaamisen noin klo 13:30. Iltavuoro tulee klo 13 useimmiten ja onneksi he ottavat vastuun klo 14-14:30 olevasta asukkaiden kahvittamisesta. Toisinaan tosin jos on sairaslomia tai muuta poikkeavaa niin iltavuorolaisista osa saattaa tulla klo 15 tai jopa klo 16 iltavuoroon jolloin aamuvuoron on vielä hoidettava kahvittaminenkin… Kirjaaminen koitetaan hoitaa sitten kiireellä sen jälkeen, tai sitten menee ylitöiksi.

Ei voi kehua parhaalla tahdollakaan että tässä rulianssissa ennättäisi kohdata asukkaat kaikki yksilöllisesti ja monipuolisesti. Pitäisi pystyä antamaan aikaa keskustelulle ja kuntouttavalle työotteelle. Mutta onko se mahdollista kun seuraavat hommat jo painavat päälle. Valtaosa hoitajista kyllä yrittää tosissaan, asukkaiden kanssa käytetään huumoria aamupesujen aikana. Joku saattaa laulaa tuttuja koululauluja suihkuttaessaan asukasta. Käytävällä vastaan tuleva hätääntynyt dementikko saa halauksen ja hetken rauhoittelua vaikka hoitajalla toisessa huoneessa vessanpytyllä odottaa jo joku muu vuoroaan tulla hoidetuksi.

Jossain välissä, itse asiassa vähän väliä, pitäisi löytää aikaa olla kuolevan asukkaan rinnalla. Kostuttaa suuta, pitää kädestä, kertoa rauhallisesti että ei ole hätää on lupa luovuttaa ja kuolla. On oltava aikaa ja mahdollisuus kiireesti hakea morphinia ja lisähappea oloa helpottamaan. (miettikää kuinka paljon tähän erittäin arvokkaaseen osaan työtämme, saattohoitoon, jää aikaa esim silloin kun valvotaan yksin melkein 30 asukkaan osastolla yövuorossa.) On löydyttävä aikaa myös tukea omaisia, kertoa kuolemasta. Lohduttaa ja rauhoittaa. Vaikka tietää että pitäisi olla yhtä aikaa siellä ja siellä asukashuoneessa, sitä ja sitä haavaa hoitamassa tai sitä ja sitä asukasta suihkuttamassa, lista on loputon.

Meidän työssämme on kyse ihmisistä. Jonkun äidistä, isästä, mummista, siskosta, sedästä, kummista. Heistä jokainen on yksilö. Kaunis ja ainutlaatuinen. Joskus hankala, aggressiivinen, muistamaton, työllistävä. Mutta meidän on pystyttävä kohtaamaan jokainen kuten haluaisimme omaa äitiämme tai isäämme kohdattavan. Meidän kätemme saattavat olla ainoa kosketus toiseen ihmiseen, jopa viikkoihin.

Meidän pokkamme on pysyttävä peruslukemilla ja käsien hellinä vaikka asiakas olisi onnistunut sotkemaan itsensä ulosteella tai oksennuksella päästä varpaisiin. (Uskokaa vaan että sitäkin tapahtuu usein. )

Me emme saa hermostua vaikka joku mummukka kysyy meiltä kymmenen minuutin sisään seitsemännen kerran missä hän on ja itkee ikäväänsä.

Meillä täytyy olla kanttia ottaa vastaan omaisten syytökset ja usein huolesta johtuva kiukku asioista jotka ovat ehkä meistä sivuseikkoja, mutta hänelle kaiken huolen keskellä juuri nyt niitä akuutteja. Joskus on saattanut tulla jopa tavaroita päin näköä omaisen tai asukkaan turhauduttua.

Lukemattomia kertoja olen kuullut olevani huora tai kamala ihminen. Minua on lyöty, potkittu, purtu, päälleni on pissattu ja oksennettu.

 

Niin, minkä arvoisena te näette tämän työn? Alle 2000e kuukaudessa? Vain puolet Keva-pamppujen autoedun summasta… vuodessa.