Smooth sea never made skillful sailor.
Tällä kertaa blogissa taas vähän henkilökohtaisempaa postausta. Ei siksi että haluaisin sääliä tai muullalailla aikoisin tällä asialla huomio-huorata. Haluan vaan että edes joku siellä miettii et ”mulla oikeestaan on asiat aika hyvin vaikka en nyt saanukaan sitä uusinta ja hienointa Vuittonin veskaa” tai olis onnellinen vaikka just parisuhteessa ei menekään ihan parhaalla tavalla. Tai jos on tylsä duuni tai vaikkapa oma ulkonäkö nyppii. Niille asioille kun usein pystyy ITSE tekemään. Jos ei muuta niin ainakin asennemuutoksen.
Viime aikoina lähipiirissä on ollut jos vaikka millaista huolta, murhetta, epäsopua ja epävarmuutta. Olen paljon paljon puhunut ja toivottavasti yhtä paljon muistanut myös kuunnella. Jotenkin vaan itselle alkoi OMAA voivottelua tulla mitta täyteen. Olin jo ennen tätä ”viimeistä niittiä” jo miettinyt että olisikohan syytä taas ottaa itseään niskasta kii ja kaivaa vähän sitä taistelija-asennetta taas esiin ja alkaa muistutella itseään aktiivisesti niistä HYVISTÄ asioista elämässä joita on ihan hitokseen onneksi.
No vielä ne päässyt ihan varmoilla jalansijoille positiivisuudessa. Elämä päätti monottaa osimoilleen otsolohkon korkeudelle, ihan vaan kertaalleen taas. Kai se halus muistuttaa että äläs ny nainen luule että täällä tarkoitus on leijua vaan pää pilvissä. Believe, vähän vähempikin olisi taas riittänyt. Mutta ehkä mä oon sen verran luupää-luonne että kestän sitten vähän kovempiakin iskuja.
Kuten varmaan kaikille jo on hyvin selvää niin mullahan ennestään on jo muutamia vuosia sitten todettu Crohnin Tauti ja uudempana valttikorttina elämän sarkastisesta korttipakasta Selkärankareuma. Tavallaan voisi ajatella että yhdelle elämälle siinäkin olisi jo tarpeeksi. Mutta ehei. On meitä jotka ilmeisesti tarvitaan vähän enemmän vielä opetusta että osataan olla ihmisiksi.
Olen ihmetellyt kun pari vuotta vanhoilla rilleillä ei oikeen kunnolla nää niilläkään. Pyysin sitten reumalääkärillä käydessäni silmäpolille lähetteen, ihan vaan varmuudeksi. No se aika tuli onneksi pian. Kiitos Hämeenlinna ja KHKS, teidän palveluita paljonkin on parjattu mutta mä oon saanut todella todella hyvää hoitoa. OIKEESTI. (jos nyt ei lasketa sitä että melkein kuolin leikkauksen jälkipulmiin, mutta eihän sitä kukaan voinut ennustaa etukäteen…)
Silmälääkäri, aivan ihana ja perusteellinen leidi, tutki mua melkein tunnin ja totesi että ompas hurjaksi kasvanut vasemman silmän hajataitto. Kysyin mistä se voi johtua niin kertoi että voi olla silmän ominaisuus vaan, mutta… Siinä se taas tuli se MUTTA joka mun kohdalla valitettavan usein on tarkoittanut melkoista sairaala-rumbaa. Elämän korttipakasta jakaja tarjoili tällä kertaa sitten jatkotutkimukset yksityisellä klinikalla. Koska keskussairaalassa ei ole k.o. sairauden tutkimista varten välineistöä.
Tattadadaaaaaa. Fanfaarit ja torvisoittokunnat. Olette juuri voittaneet matkan sarveiskalvon topografiaan, kartoitetaanpas sitten olisko kyseessä Sarveiskalvon kartiopullistuma. Kavereiden kesken Keratokonus. Sarveiskalvon kartiopullistuma on sairaus, jossa sarveiskalvo (silmän uloin, kirkas osa) ohenee ja haurastuu keskiosan kohdalta. Tämän seurauksena sarveiskalvo pullistuu ulospäin kartiomaisesti. Kartiopullistuma aiheuttaa usein voimakasta likitaitteisuutta ja hajataitteisuutta ja johtaa vaihtelevassa määrin näön alenemiseen. Sairaudesta käytetään myös nimityksiä kartiorappeuma ja dystrofinen korneaektasia. Sarveiskalvon kartiopullistuma on melko harvinainen sairaus. Väestössä se todetaan eriasteisena yhdellä noin 2 000 henkeä kohden. Suomessa arvioidaan olevan noin 2 500–5 000 kartiopullistumapotilasta. Tauti todetaan yleensä ennen 20 vuoden ikää. Kartiopullistuman eteneminen ei useinkaan jatku keski-iän jälkeen. Pahin skenaario on esim leikkaus jossa vaihdetaan sarveiskalvo tai tehdään muita operaatioita… Mutat se ons iis se PAHIN skenaario.
Toki tiedän että lääkäri sanoi taikasanan ”poissulkemiseksi”. Eli hän EI sanonut että mulla on k.o. sairaus, mut ajatelkaa miltä tuntuu TAAS KERRAN odottaa ensin tutkimuksia. Sitten jännittää kun silmää ronkitaan, sitten odottaa tuloksia, odottaa lääkäriaikaa, odottaa hoitosuunnitelmaa, miettiä mistä taas rahaa uusiin silmälaseihin tai hoitoihin jne.
Tässä kohtaa ei voi kun hengittää syvään ja todeta että FUCK THIS SHIT! On vaan uskottava että elämä kantaa, on mentävä nyt täysillä koska huomisesta ei tiedä.
Ja onhan se ees vähän hirtehisesti huvittavaa että olen tällainen aikamoinen maanantai-kappale joka brakaa vähän joka paikasta ennen kuin täyttää ees 40v. Mun kropalla on kai joku kiva peli meneillään: ”kerää koko sarja” näitä ei niin yleisiä sairauksia. Miettikää nyt. Crohnin tautia sairastaa vain noin 5000 suomalaista, 10000 suomalaista sairastaa selkärankareumaa. Jos toi Keratokonuskin nyt sit todetaan niin siinä tapauksessa olisin yksi niistä 2500-5000 sairastuneesta. Melkoinen tilastoihme siis olisin. Olen aina vinkunut sitä etten koe olevani mitenkään erityinen, noh. Tota noin. Sori vaan elämä, en tarkoittanut kyllä että haluaisin tällä(kään) tapaa olla erikoinen.
Voin kertoa ihmisille jotka ovat viime aikoina mua arvostelleet tai jossain asioissa kadehtineet, että oikeesti miettikää kaksi kertaa. Oon juu paskamainen kiukuttelija usein ja hankala ihminen, teidän kyllä, mutta maksan siitä kyllä karman lain mukaan. Tässä taas siitä teille yksi osoitus että en ehkä tarvitsisi lisäkuormaa ihan kauheasti. Ja jos joku kadehtii minussa tai minun elämässä jotain niin hyvin mielelläni vaihdan vaikka kuukaudeksi nää murheet niihin arkisiin murheisiin, katotaan viikon päästä vieläkö kadehdituttaa.
Jos tämän jälkeen joku vielä haluaa jotenkin mustata yhtäkään hyvää tapahtumaa mun elämässä niin pyydän kaikella rakkaudella katsahtamaan peiliin. Mä luulen että tän kaiken kuorman (ja sen kaiken muun josta en edes blogissani puhu) keskellä mä ansaitsen myös ne valonpilkahdukset joita elämä tuo. Niinkun kaikki muutkin ansaitsevat omansa. Mulle niiden merkitys saattaa vaan olla hieman korostuneempi. Ne saattaa olla asioita jotka pitää ihan oikeesti kii elämässä. Joten toivoisin siis että keskittyisitte itse huomaamaan OMAT hyvät asiat OMASSA elämässänne, niitä on taatusti yhtä paljon kun mullakin. Monella varmaan enemmänkin.
En oo mikään hieno urhea taistelija. Voin kertoa että oon viettänyt maanantaista alkaen aikaa lähinnä itkemällä ja pelkäämällä peiton alla. Liioittelematta ja konkreettisesti. Sokeutuminen kun on mun pahimpia pelkoja. Olen miettinyt sydän kylmänä että jos mä esim sokeudun niin voinko mä kestää sitä? Voinko mä vielä silloinkin löytää syitä mennä eteenpäin? Pakko on ollut lopettaa ajatus siihen. Ei vaan pysty ajattelemaan. Eikä oikeastaan tarvikaan kun vielä ei tiedä kumpaankaan suuntaan mitään lopullista. Kurjuuden maksimoimiseksi oon viettänyt aikaa myös mahataudissa joten mikään taivaallista valoa hohtava marttyyri-pyhimys ei oo meidän osoitteeseen muuttanut. Kyllä se on enemmänkin sellaista tuskanhikeä ja räkä poskella parkumista ollut.
Kiitos niille muutamalle jotka ovat pitäneet pystyssä. En mä kaipaa hienoja sanoja, ei tähän oo sanottavaa. Mikään sanominen ei auta, ei se poista pelkoa. Vallankaan en jaksaisi alkaa kenenkään terapeutiksi siinä kun tuntuu tälläinen ”kohtalo” niin väärältä ja surulliselta. Anteeksi vaan.
Kiitos niistä viesteistä joissa ootte sanoneet että mä oon rakas ja etten oo yksin. Kiitos niistä viesteistä ja puheluista jossa on sovittu että lähetään vetään perseet olalle. Kiitos niistä viesteistä, kuvaviesteistä, puheluista joissa vastapuolen ilo ja hyvät asiat on saaneet mutkin hymyilemään ja ajattelemaan muuta.Temmanneet hetkeksi muihin maailmoihin ja jakamaan niitä asioita. Se on niin tärkeää, tulla kohdelluksi edelleen minuna. Ilman ajatusta ettei muhun voi ottaa yhteyttä koska on sitä ja tätä. Ei tarvi kaikkien osata sanoa mitään hienoa, riittää kun ootte siinä ja tiedän että kuuntelette. Kiitos kun jaatte iloanne mullekin nyt kun on raskaampaa aikaa.
Ja kiitos että mulla on toi mies joka osaa suhtautua niin tyynesti. Pakko sanoo että vähän hymyilytti sen kommentti kun pohdin et mitä jos mä oikeesti sokeudun. Tyynesti vaan totesi ”et sä sokeudu, onhan sulla toinen silmä”. Niinpä. Hittookos tässä poraamaan.
Mut pyydän teitä ihmiset. Miettikää mitä hyvää teillä on. Älkää tuhlatko aikaanne siihen että märehditte kaikessa katkeruudessa ja negativisuudessa. On oikeesti OMA PÄÄTÖS miten haluaa elää. Joo, mäkin tuhahtelin tälle fraasille joskus.Onneksi rakas ystävä jaksoi sitä tolkuttaa aina kun marisin turhasta. Mutta oikeesti kun päättää alkaa tietoisesti ruokkia niitä ajatuksia joista saa positiivista virtaa, huomaa jonkin ajan päästä ettei se elämä olekaan niin paskaa. Ei tarkoita mitään tekopirteyttä, mutta aina on asioissa kaksi puolta. Esim jos rahat on vähissä niin voi miettiä onko tärkeämpää mennä elokuviin vai olla kotona rakkaiden kanssa ja vaikka pelata lautapelejä. Tai vaikka katsoa leffa telkasta. Voi katkerana jurputtaa että kun ei taaskaan voi tehdä mitään kivaa kun ei oo rahaa, tai sitten voi miettiä mitä kivaa voi tehdä ilman rahaa.
En mäkään koe nyt että haluan velloa tässä pahassa olossa ja epävarmuudessa. Toki menee se oma aika kun miettii et miten tästä noustaan, millä se pelko työnnetään taka-alalle. Mutta en silti anna tän pelon pilata multa enää yhtään päivää. Sovin itseni kanssa että tänään saan vielä levätä, mutta tappiomieliala kääntyy nyt. Se oli ensimmäinen ajatus kun heräsin.
Toistaiseksi mä näen molemmilla silmillä, näen ens kesänä (”jos luoja suo”) Paroksen perhoslaakson sadat perhoset, molemmilla silmillä. Näen Oian auringonlaskut ja juon skumppaa, yhdessä ihmisen kanssa jonka kanssa me tääkin kaikki paska rämmitään vaan läpi. Näen yhden mun maailman tärkeimmistä ihmisistä toteuttamassa unelmaansa ja laulamassa sydämensä pohjasta. Toivottavasti valtavan upein seurauksin. Näen mun rakkaiden ystävien nousevan jaloilleen ja aloittavan elämänsä alusta. Haluan pitää kädestä ja kertoa noille upeille naisille että kyllä me näistä kaikista selvitään. Haluan olla maailman hienoimman naisen rinnalla kuulemassa omat ja sen koetulokset ja vetämässä ne perseet olalle. Oli tulokset mitkä vaan. Mutta kun tässä maailmassa on vaan mentävä eteenpäin. On vaan pakko. On oma valinta kuinka monta päivää pilaa katkeruudella. Mä en halua pilata enää yhtään omastani.
Lainaan tähän vielä pätkän upean ihmisen haastattelusta, jonka lämpöä, lempeyttä ja asennetta ihailen ihan suunnattoman paljon. Michael Monroe <3
“En minäkään tietenkään aina ole hymy huulilla, Monroe tunnustaa ja tehostaa asiaa näyttämällä, miten läpsii välillä kasvojaan ja hokee itselleen ’I feel great’ -hyvänolonmantraa. Monroella on siis tietoiset konstit, joilla voi saada aikaan positiivisemman vireen päiväänsä. Huonoihin fiiliksiin ei pidä eikä tarvitse alistua. Ne pitää tiedostaa ja sitten tehdä asioille jotain.
– Hyvä ja paha tulee aina tuplana takaisin. Ajatuksen voima on todella vahva ja sitä voimaa monesti aliarvioidaan. “
Fight back, guys. It´s hard but worth it!