Someen Sairastuneet

Pysähdyin tässä joitakin viikkoja sitten miettimään oman käytökseni järjettömyyttä. Kaikki minut tuntevat tietävät kuinka kiinnostunut olen uusista asioista ja olen aina valmis kokeilemaan esimerkiksi uusia älypuhelin appseja tai somekanavia.

Suhtaudun myönteisesti someen ja näen siinä valtavasti potentiaalia vaikkapa markkinoinnin, tiedon jakamisen ja myös yhteydenpidon välineenä. Se on monelle myös tärkeä työkalu, etenkin ammateissa jossa on tärkeää tehdä itsensä ja asiansa näkyväksi. Siihen kaikkeen se onkin toki mitä oivallisin, lähes maksuton keino.

Huomasin kuitenkin tuhlaavani aikaani aivan päämäärättömään surffailuun. Sellaiseen jonka aikana ei itseasiassa oteta vastaan tai jaeta minkäänlaista tähdellistä tietoa tai pidetä kehenkään yhteyttä. Aamulla herätessä luuri kouraan, tsekkaan ”ihan vaan äkkiä” tilit läpi. Viisi minuuttia facebookissa, sama instassa, twitterissä ja snapchatissa. Ennen sängystä nousua sain helposti aivan turhaan scrollaamiseen kulumaan 20 minuuttia. Kun näitä 20 minuuttisia kertyy pitkin päivää, alkaa minuuttimäärä jo hirvittää. 

Tähän havahduttuani poistin saman tien puhelimesta kaikki muut some-appsit paitsi facebookin, jota joudun käyttämään erilaisten luottamustoimien ja töidenkin vuoksi. Aloin myös kiinnittää huomiota enemmän siihen mitä muut jakavat ja missä tilanteissa. Tuli aika surullinenkin olo, kun huomasin kuinka me ihmiset käytämme aikaamme. Nenämme on kii ruudussa vaikkapa silloin kun olemme joulupöydässä perheen kesken, ystävien parissa illan vietossa tai lomamatkalla puolison kanssa. Kuvia ja postauksia tykitetään yhtenä virtana ja luuria räplätään monta kertaa tunnissa.

Tiina Ahokkaan blogia lukiessani törmäsin tutkimukseen, jonka mukaan käytämme keskimäärin 135minuuttia päivässä somettamiseen, kun taas puolestaan isät viettävät keskimäärin aikaa lastensa kanssa päivässä vain 80 minuuttia. Tuntuu, että somettamisesta ja kanavien päämäärättömästä scrollaamisesta on tullut tauti joka vain pahenee. Tauti joka vie aikaa monelta muulta asialta, jopa läheisimmiltä ihmisiltämme.

Mikä on se tarve joka saa ihmiset, kausittain minutkin, jakamaan niin maan pirusti somessa? Kiinnostaako muita ihmisiä oikeasti, jos raportoin milloin menen aamukahville, milloin päiväunille, kuinka monta kertaa viikossa jumppaan ja mitä syön?

Somen eri kanavat on tarkoituksella luotu koukuttaviksi ja niistä on aivan liian helppo hakea boostia omalle itsetunnolle. Olemme lopulta, ainakin monet meistä, aika hauraita. Vailla positiivista huomiota, välittämistä ja hyväksyntää. On helposti nähtävissä some-kuvista ja teksteistä, että arvostuksen ja nähdyksi tulemisen tarvehan sieltä taustalta huutaa. Tykkäykset, kommentit ja kehut hivelevät itsetuntoa. Reagointi on reaaliaikaista, joten mielihyväkin saavutetaan helposti ja nopeasti. Reaktiot somessa viestivät meille kuinka paljon tai vähän meistä pidetään, tai ainakin helposti luulemme niin.

Koukahdamme nähdyksi tulemisen tunteeseen, kun uusi profiilikuva saa 150 tykkäystä tai saatamme salaa mielessämme jopa hieman harmistua, jos kukaan ei reagoi postaukseemme.

Jään usein miettimään kuinka paljon joku somekaveri oikeasti ehti nauttia vaikkapa lempibändinsä keikasta, jos ilta kuluu postausvyöryä somekanavilleen luoden? Tai mitä ihminen ajaa sillä takaa, että päivittää some-kanavalleen jonkun vihjailevan päivityksen, jolla mahdollisesti antaa ymmärtää voivansa todella huonosti tai vaikkapa haluavansa loukata jotakuta.

Eikö tällaiset asiat olisi hyvä hoitaa kasvokkain? Kertoa luotettaville ihmisille huolistaan, hankkia apua ongelmiin ja selvittää ristiriidat niihin liittyvien henkilöiden kanssa kahden kesken. Tiedän myös valitettavan moniakin ihmisiä, joista on kehittynyt taitavia some-kikkailijoita ja jotka käyttävät sosiaalisen median päivityksiä jopa manipulointiin tai ihmissuhde-pelaamiseen. Kun postaan näin ja näin, saan aikaan tämän ja tämän reaktion. Tai jos en postaa hetkeen mitään, varmasti joku kysyy onko kaikki kunnossa. 

Tuntuu että somen nopeatempoisuus lisää myös tiettyä kertakäyttö-ajattelua ihmissuhteissa. Uuteen ihmiseen on entistä helpompaa tutustua, kun koko ajan voi olla tavoitettavissa ja seurata muiden elämää lähes kellon ympäri. On helppo luulla tuntevansa joku, kun tämän elämän valikoituja paloja virtaa silmien ohi ruudulla.  Sitten kun edellinen kiinnostava ihminen lakkaa olemasta kiinnostava, voi vaihtaa seuraavaan kohteeseen tutustumiseen ja tämän elämän seuraamiseen näytöllään. Ennen somea joutui näkemään enemmän vaivaa ja tutustumaan ihmisiin kasvotusten. Henkilökohtaisesti. Hitaammin ja aidommin. Ei vain toisen itsestään julkisesti maalaamaa siloiteltua kuvaa tuijotellen.

Toki ymmärrän tarpeen ikuistaa itselleen merkittäviä tapahtumia. Ainahan niin on tehty. On kuvattu ylioppilasjuhlat, häät ja hautajaiset. On haluttu yhteiskuvaan idolin kanssa tai napsittu filmille lomamuistoja. Ennen kuin some muuttui reaaliaikaiseksi, saatettiin vaikkapa irc-galleriaan lisätä kuvia seuraavana päivänä, taltiointina kivasta tapahtumasta ja jälkikäteen muistellen. Vähän samalla idealla kuin miten katselimme 90-luvulla oikeita valokuvia. Maltettiin odottaa filmin täyttymistä ja kuvien kehittämistä. Mielellään hyödynnettin niitä päiviä jolloin sai tuplakuvat samaan hintaa, että sai kaverille myös omat kopiot.

Ei some tokikaan ole pelkkää sontaa vaan oikein käytettynä hyvä renki. Sillä on helppo tarvittaessa jakaa tietoa ja saada tärkeitäkin asioita julki. Totta kai se on hyvä väline pitää yhteyttä esimerkiksi toisella puolella maailmaa olevaan sukulaiseen tai kaveriin. Monia hyviä vinkkejä ja ideoita olen itsekin saanut esimerkiksi matkusteluun tai harrastuksiin liittyen. Silti jotenkin ihmissuhteisiin kaipaan tiettyä vanhanaikaisuutta, oikeaa kohtaamista ja kasvotusten olemista. Mieluummin kerron kuulumiset läheisille ihmisille kahvikupin ääressä kuin jakamalla ne uutisvirtaan ruudun takaa.

Mitä on tapahtunut muutamassa viikossa, kun somekanavieni määrä ja käyttö väheni? Parin ensimmäisen päivän jälkeen en ole esimerkiksi snappia tai instagramia edes kaivannut, eikä ole tullut tarvetta tilejäni siellä edes pikaisesti vilkaista.

Mieli keveni. Paljon. Vähemmän asioita jotka puskevat silmille väkisin ja saavat toisinaan murehtimaankin. Vähemmän keskeytyksiä esimerkiksi kirjoittamiseen, äänikirjan kuunteluun tai muuhun puuhailuun, kun jokainen kanava ei piippaa vähän väliä. Luovuudelle on jäänyt enemmän tilaa.

On ollut ihana saada ihan henkilökohtaisia yhteydenottoja, kuulumisten kyselyä ja kahvikutsuja. Sitä perinteistä kohtaamista.

Toki on ollut myös surullista huomata, että osa yhteydenpidosta on jäänyt lähes kokonaan, kun en halua enää somessa joka kanavalla roikkua. Olen kuitenkin yhä ihan sama ihminen ja valmis jakamaan ilot ja surut, muualla kuin sosiaalisessa mediassa.

Toisaalta, monen ihmisen kohdalla mikään ei ole muuttunut. Muuta kuin parempaan suuntaan. Vielä on miettimistä ja rajaamista esimerkiksi facebookkiin käyttämäni ajan suhteen, mutta uskon että siinä on hyvä tavoite seuraavalle vuodelle.

Enemmän elämää ja elämyksiä, kasvotusten ja kii hetkessä.

Enemmän aikaa vaikkapa liikuntaan ja itsestän huolehtimeseen.

Enemmän aikaa ystäville ja läheisille.