Suhteellisuusteoriaa.
Tiedäthän sä sen vanhan tutun ajatuksen että ihmissuhteet on kahden kauppa ja perustuu aina ja ehdottomasti vastavuoroisuuteen. Annetaan ja saadaan yhtä paljon? Right?
Jaetaan ilot ja surut. Aina on olkapää johon nojautua ja korva johon vuodattaa henkinen painolastinsa? Seuraavan päivänä sitten toisinpäin. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.
Mitäpä jos aina ei voikaan olla ihan tasapainossa huomion antamisen ja tukena olemisen suhteen. Silloinko pitäisi sitten alkaa vaatia sitä jotakin itselleen, koska minähän toki ansaitsen parempaa. Kun ideaali ihmissuhdehan on sitä että ne pirun nallekarkit menee aina tasan.
Oma sydän sanoo että toisinaan vaan on kausia kun ihmissuhdetta, (on se sitten parisuhde, ystävyyssuhde tai sukulaisuussuhde), koetellaan. Ja aina vaan ei toinen osapuoli pysty antamaan itsestään ehkä mitään. Sekö sitten on huono suhde? Aiemmin tasa-vertaisena toiminut vuorovaikutus kun kääntyy vinksalleen niin silloinko se korjataan vaatimalla kyvytöntä osapuolta repimään olemattomista voimavaroistaan huomiota MINULLE. Koska minä vaan ANSAITSEN parempaa.
Jokaista ihmissuhdettamme, puhun nyt niistä oikeasti läheisistä ihmissuhteista, pitäisi mun mielestä tarkastella pitkällä aikajänteellä. Vaikka olisi mennyt kuukausia syystä tai toisesta niin että tuntuu että itse vaan antaa itsestään toiselle saamatta juuri mitään, niin suhde voi silti olla pitkässä juoksussa hyvä. Ihmiset kohtaavat kriisejä, vaikeuksia, väsymistä elämässään. Niissä tilanteissa ei aina ole hyvää seuraa, ei edes välttävää useimmiten. Silloin pitää saada luottaa siihen että ne joiden kanssa on ihmissuhdetta ehkä jo vuosia rakentanut ymmärtävät että olen yhä arvokas, olen yhä minä. Vaikka olenkin vähän mäsänä. Rikki. Caput. The end. Ja sirpaleina.
Aina emme saa vastavuoroisuutta samasta ihmissuhteesta jossa annamme itsestämme paljon. Toki kriisien jälkeen voi vaikka vuosien jälkeen käydä niin että se ihminen jota autoin itse muistaa hätäni hetkellä saamansa avun ja auttaa puolestaan minua. Tai sitten ei.
Itse olen koittanut rakentaa itselleni muutamia todella hyviä ja luotettavia ihmissuhteita. Tukiverkon. Ja ajattelen vastavuoroisuutta isompana verkostona. Jos ystävyssuhteessa X olen enemmän huolenpitäjän roolissa niin ehkä esim parisuhteessa silloin on tilanne jossa taas saan olla se joka saa huomiota toista enemmän. Tai jos kotona vaikkapa työ- ja rahahuolet kiristää välejä niin saan levätä ystävyys- ja sukulaissuhteissa ja saada siellä virtaa pattereihini.
En vaan jotenkin usko siihen että meitä on ehkä tarkoitettukaan antamaan ja saamaan yhtä paljon kahden välisessä kanssakäymisessä vaan elämän jing ja jang kattaa koko ihmissuhde-verkoston. Joskus vain olemme henkisesti tai fyysisesti jostakusta tärkeästä kauempana, ehkä tahtomattamme, mutta ei se tarkoita silti että ihmissuhde olisi pilalla. Liian helposti sitä vaan odottaa että antamalla hyvää saat juuri siltä vastapuolelta takaisin samalla mitalla. Joskus se hyvä vaan saattaakin palata luoksesi aivan jostain muusta osoitteesta, ollen silti aivan yhtä arvokasta.
Luotan siihen että jos olemme rakentaneet aidon ja vahvan suhteen (oli se mitä lajia hyvänsä) se pysyy vuosien mittaan tarkasteltuna tasapainossa. Vaikeiden aikojen jälkeen jossain kohtaa seistään rinnakkain ja mietitään että mistä kaikesta lopulta selvittiin. Niiden hetkien takia kannattaa jaksaa joskus pitkäänkin kannatella toista, vaikka korvausta siitä ei ehkä koskaan ole tulossa. Yksi kaikkien ja minä sinun puolesta.