Ulkoistettua välittämistä?
Tämä on aihe josta on syytä kirjoittaa kieli keskellä suuta ja provosoimatta turhaan. Usein kun aiheesta on virinnyt keskusteluja, on se kirvoittanut kantoja melkoisen tunteella puolesta ja vastaan.
Yhteiskuntamme on tullut huimia harppauksia kohti tehokkuutta ja nuoruuden ihannointia. On muodikasta ja tavoiteltavaa olla menevä ja monta rautaa tulessa. Multitaskataan ja viiletetään paikasta toiseen. Toisaalta myös työelämä vaatii nykyään enemmän joustamista ja leipä on revittävä sieltä mistä sitä saa ja sekin usein ajaa ihmiset todella kiireiseksi. Vanhuksista on tullut yhteiskunnalle menoerä ja siitä keille heidän hoitonsa ja huolenpitonsa kuuluu käydään niin julkista kuin yksityistäkin köydenvetoa.
Tässä oravanpyörässä ja ruuhkaantuneissa vuosissa omat vanhemmat ja isovanhemmat usein uskotaan entistä helpommin ammattilaisten hoivaan ja se omaisen rooli kutistuu liian usein pieniin nopeisiin visiitteihin tai pikaisiin puhelinsoittoihin.
Karjalainen-lehti uutisoi taannoin hyvin aikaamme kuvaavasti lääkintäesimiehestä joka oli tullut ambulanssi-vuorossaan asiakastilanteeseen jossa kolme omaista vaati viemään vaarin ensiapuun yöksi koska tämä oli vatsataudissa. Lääkäriä konsultoituaan ja omaa ammattitaitoaan noudattaen lääkintäesimies totesi ettei ole tarvetta siirtää asiakasta ensiapuun vaan kotihoito on paras hoito. Omaiset vaativat häntä vastuuseen päätöksestään jos yöllä jotakin tapahtuu, mutta kukaan paikalla olleista kolmesta omaisesta ei ollut valmis itse jäämään vaarin luo yöksi tai ottamaan kotiinsa toipumaan. (juttu löytyy täältä: http://www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/kotimaa/item/98195-laakintaesimies-kotona-kolme-omaista-kylla-vaari-taytyy-nyt-vieda-sairaalaan-meilla-on-muuta-tekemista )
Tämän saman ilmiön näkee usein varmasti jokainen hoitoalalla työskentelevä. Totta kai on olemassa myös toista maata olevat omaiset jotka kiinteästi kuuluvat vanhuksen elämään, ihan sen elämän loppuun asti. Jopa itsensä uuvuttaen ja oman elämänsä ”uhraten”. Silti kovin moni nykyään on hyvin arka ottamaan vastuuta, edes osittain, omista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Mummu tai pappa halutaan mahdollisimman nopeasti laitoshoitoon tai halutaan kotihoidon hoitavan ihan kaikki ihmisen arkeen kuuluva.
Totta on että hoidollinen puoli kuuluukin hoitajalle, lääkkeet, haavahoidot, testaukset ja toimenpiteet ja muu joihin maallikolla ei osaaminen voikaan riittää. Mutta paljon olisi hyvällä hoitajan ja omaisen panoksen yhdistämisellä tehtävissä sen kaiken muun vanhuksen hyvinvoinnin eteen.
Hirvittävän iso osa vanhuksista potee yksinäisyyttä, jopa siinä määrin että sitä voi nimittää yhdeksi isoimpia kustannuksia aiheuttavaksi kansansairaudeksi. Jos esimerkiksi fyysisesti sisätiloissa kotona pärjäilevällä vanhuksella käy kotihoito 3x 10min päivässä niin melko pitkät pätkät saa yksin olla. Jää aivan liikaa aikaa myös tunnustella yksin oloaan. Tykyttääkö sydän? Onkohan oven takana joku pahoissa aikeissa? Ai miten lonkkaa kolottaakin taas! Ruoka ei maistu yksin syödessä… esimerkkejä on loputtomiin. Jos omaisilla ei ole aikaa käydä kylässä ja pitää muutoin yhteyttä niin onhan se selvä että yksinäisyys ajaa vanhuksia mm. pitkinä yön tunteina ensiapuun epämääräisten oireiden kera. Ihan vaan siksi että yksin pelottaa ja on ikävä olla. Ei hyväkään hoitaja koskaan korvaa omaista, sitä omaa rakasta lasta tai lapsenlasta.
Liian monena jouluna, juhannuksena, äitien- tai isänpäivänä vanhuksen luona piipahdetaan vain nopeasti, ”kun on kiire omiin menoihin”. Mummua tai vaaria ei huolita perheen joulupöytään, etenkin jos vanhuksella on esim. muistisairaus tai hän vaatii fyysisesti apua.
Mietin usein mistä tämä johtuu? Koetaanko vastenmielisenä jos joutuu vaikkapa avustamaan toista vessaan? Pelätäänkö jotain yhtäkkistä sairaskohtausta tai kuolemaa kesken juhlapäivällisen? Eikö haluta vastata muistisairaan läheisen toistuviin kysymyksiin? Vai onko vanhuus, kuoleman lähetyminen ja sairaudet vain nykyään niin vieras asia kohdata että se pelottaa. Vai tuottaako ahdistusta nähdä etteivät omat läheiset olekaan ikuisia?
Vanhuus ja kuolema on piilotettu laitoksiin kauas katseilta, useat vanhainkodit ovat jo sijainniltaankin syrjässä, poissa elämän keskuksista. Vaikka elämää sen elämän pitäisi olla loppuun asti. Niin muistisairaalle, halvaantuneelle kuin reuman runtelemallekin. Elämästä ei koskaan tiedä. Voi olla ettei isää, äitiä tai isovanhempia enää huomenna ole. Toivoisitko sillon että olisit käynyt useammin kylässä? Vienyt pyörätuoli-ajelulle tai taluttanut käsipuolesta lempikahvilaan pullakahville? Jos tietäisit että viime joulu oli viimeinen mahdollinen yhdessä vietettävä, olisitko ottanut hänet kotiisi? Pitänyt kii kuihtuneesta kädestä, halannut, suukottanut ryppyistä poskea?
Jos tietäisit että aikaa on enää muutama kuukausi, kävisitkö kylässä? Veisitkö lapsenlapset tai lapsenlapsenlapset useammin katsomaan suvun vanhinta?
Pysähtykää hyvät ihmiset rakkaidenne luo, elämän viimeiset vuodet kuluvat nopeasti. Sen jälkeen kun vanhuksistamme aika jättää on enää turha katua. Välitetään vielä kun ehdimme. Ei kai ihan jokainen jumppatunti, kokous, tai sohvalla tuijotettu valmiiksi naurettu tusina tv-sarja oikeasti ole niin elintärkeä että ulkoistat päivästä toiseen omasta rakkaasta ihmisestä välittämisen ammattilaisille?
Aiemmat polvet ovat huolehtineet meistä, eikö meidän olisi aika välittää heistä?