Veteraanin iltahuuto
Veteraanipäivän iltana kuuntelen netissä jaettua videota jossa 95vuotias aivan ihana herra laulaa Veteraanin Iltahuutoa lapsikuoro taustallaan. Ääni värisee, mutta laulu soi silti upeammin kuin moni muu kuulemani nuorempien versio. Kyyneleet nousevat väkisinkin silmiin.
Jään ajattelemaan niitä veteraaneja ja heidän muita ikätovereitaan joita olen vuosien varrella kohdannut hoitajana, omaisena ja tuttavana. Tässä kohtaa kyyneleitä valuu jo niagaran putouksen verran.
Kuva: Reserviläinen.fi
Muistan niitä öitä kun muistisairas veteraani on itkua pidätellen pyytänyt etten päästä ”niitä” sisälle. Tarkoittaen itäisen naapurimme sotilaita. Olen kädestä pitäen, poskelta kyyneliä pyyhkien luvannut että en päästä. Kertonut että minulla on kyllä koopee valmiina, nyt saa nukkua, minun vuoro olla passissa.
Muistan lottia ja kotijoukoissa palvelleita jotka paniikissa etsivät lapsiaan tai elävät muistoissaan uudelleen navatta-palot ja huolen siitä ettei lehmiä ole lypsetty. Vahvoja naisia ja miehiä, jotka antoivat kaikkensa ja vielä vähän enemmän jotta meillä olisi Suomi jota kutsua isänmaaksi. Monella meistä on katto pään päällä, terveet lapset, ruokaa kaapissa, puoliso kotona ja molemmilla töitä ja silti koemme elämän olevan raskasta. Puhumme ruuhkavuosista ja kiireestä, paineista. En voi kun ihmetellä miten nykyiset veteraanit nuoruudestaan selvisivät. Sotatalvien pakkaset, puuhellat, miehet rintamalla ja naisilla koko huushollin ja mahdollisen maatilan työt. Lapset, puute ja kuoleman pelko. Meidän ruuhkavuotemme näyttävät äkkiä melko köykäisiltä.
Näitä naisia ja miehiä asuu laitoksissa ja kotihoidon turvin asunnoissaan satoja, tuhansia. Heiltä sairaudet, vammat ja muistamattomuus ovat vieneet sen lopunkin mitä sota ei vienyt. Joka paikkaan sattuu, elämänsä rakkaudesta on leskellä jäljellä enää ikävä ja muistot, lapsilla on liian kiire niissä ruuhkavuosissaan käydä kylässä, hoitajia on aivan liian vähän vastaamaan välttämättömän hoidon lisäksi juurikaan muusta. Heitä elää satoja yksin, ainoa valonpilkahdus päivässä kotihoidon nopeat muutaman minuutin käynnit. Tai sairaalavuoteessa odottaen seinää katsellen, parin tunnin välein joku poikkeaa kääntämään asentoa tai tarjoamaan hieman jo jäähtynyttä ruokaa.
Märkä vaippa kirveltää, säärihaavaan sattuu, ajantaju hämärtyy. Samat seinät, samat nurkat tunnista ja päivästä toiseen. Ulos ei pääse, ei uskalla eikä enää osaa lähteä. Vuodenajat vaihtuvat, pienessä yksiössä tai vanhainkodin huoneessa aika on pysähtynyt. He eivät monikaan enää odota joulua, eivät juhannusta. Mitä niissä on odottamista kun enää ei ole rakasta jakamassa juhlan iloja tai enää ei ole edes muistoja siitä mikä se juhannus tai pääsiäinen edes oli.
Tätäkö he toivoivat itsenäiseltä Suomelta. Pelkoa, yksinäisyyttä, ahdistusta, ikävää? Tällaisen maan puolestako he sotivat, antoivat isät, veljet, puolisot? He jotka eivät kaatuneet veli venäläisen luotiin rintamalla kaatuvat yksin kotona, osaamatta soittaa turvapuhelimella apua. Viruvat kotinsa kylmällä lattialla kuin talvisessa juoksuhaudassa, haavoittuneena ja peloissaan. Joku tulee ehkä muutaman tunnin päästä, ehkä vasta huomenna.
Eikö heille suotaisi edes arvokasta loppua?
Ihmistä kiireettömästi rinnalle. Sitä hoitoalan ammattilaista jolla on osaamista, kyky ja sydäntä kohdata hänen rinnallaan sairauden pahentuminen, muistin hämärtyminen ja lopulta kuolema. Ihmistä joka saisi tehdä sydämellään hoitotyötä parhaansa mukaan, kelloa vastaan juoksematta. Pitäisi kädestä, lievittäisi kipuja. Veisi vielä kerran katsomaan lehteen puhkeavia koivuja ja joka toisi ilon pilkahduksen harmaiden hetkien katveeseen.
Eihän vähennetä veteraaneilta ja heidän ikätovereiltaan enää mitään. He ovat kovat lunnaat jo maksaneet. Ei viedä vielä tuhkiakin heidän pesästään!