Voisitko pysähtyä, olet jo perillä.
Katsoin taannoin telkkarista keskusteluohjelmaa jossa kaksi ALS:ia sairastavaa henkilöä kertoivat elämästään. Pysähdyin oikein heidän tilanteidensa ja elämänkatsomuksensa ääreen. Mieleen jäivät etenkin nuoren jo pyörätuoliin päätyneen naisen sanat onnesta ja siitä miten sen saavuttaa. Molemmat ohjelmassa esiintyneet ihmiset kertoivat siitä miten vakava, vääjäämättä kuolemaa kohti vievä sairaus on muuttanut heidän asennettaan onneen ja sen saavuttamiseen. Molempien sanoma oli että onni on ihan käden ulottuvilla, pienissä asioissa. Kunhan malttaisimme pysähtyä.
(kuva löytyy täältä, ei ole omani: http://www.vastavalo.fi/albums/userpics/12877/normal_Usva_valtaa_kukkaniityn_.JPG)
Kun lakkaa suorittamasta ja kouhottamasta niin monesti elämä pelkistyy hyvällä tavalla. Kun ei enää juokse kaikkien houkutusten ja jatkuvan uuden ja erikoisen perässä. Nämä ohjelman ihmiset nauttivat ihan oikeasti siitä että heillä on vielä ainakin tämä kesä aikaa istua kuistilla ja kuunnella lintujen lauleskelua. Että vielä jollainlailla voivat halata itse rakkaitaan.
Jäin miettimään mitä me nykyään juostaan pakoon? Miksi meillä on niin hitonmoinen kiire ja pakko täyttää kalenteri kannesta kanteen. Suorittaa, haalia tehtäviä, täyttää vapaapäivätkin kaikella menolla ja meiningillä. Huomaan itse että kun toisinaan kroppa tekee stopin ja joutuu pakon edessä himmailemaan, niin jo noin vuorokaudessa käyn levottomaksi. Kiukuttelen, valitan, kierrän kehää (ainakin ajatuksissani).
Tiedän ihmisiä jotka eivät osaa pysähtyä ollenkaan. Vapaapäivinäkin on pakko olla koko ajan lennossa ja menossa. Kyläillään, reissataan, mennään, kaahotetaan. Joissain tapauksissa oletetaan ja ”pakotetaan” ystävät/kumppani/perhe/läheiset osallistumaan samaan ralliin. Joo onhan se toki totta että eihän sitä muuten koskaan esim vuorotyöläinen mihinkään pääse jos ei organisoi menojaan vapaapäiville. Mutta toisinaan mua kauhistuttaa ihmiset joista näkee että ne on aivan loppuun väsyneitä, mutta joku ihme pakko on silti vaan koko ajan mennä. Ikäänkuin vapaa-ajan ”suorittaminenkin” olisi joku kunniakysymys. Että vapaallakin ollessa pitää saada aikaan mahdollisimman paljon. Sitten ihmetellään kun tulee riitoja, väsymystä, kolotuksia, stressi-oireita, univaikeuksia, pinna on koko ajan kireellä…
Tunnistan itsenikin siitä että en aina pahimmassa kouhotus-kierteessäni osaa rauhoittua. Mieli laukkaa yölläkin ihan kierroksilla. Mietin, suunnittelen, suren, stressaan, intoilen. Vapaa päivä jolloin ei ole tekemistä täyttyy kyllä hyvin äkkiä. Kunnes taas tulee joku mitta täyteen kropalla ja se muistuttaa usein kipeimmän kautta että nyt olisi syytä nollata sekä fysiikka että psyyke. Kai sitä ihminen juoksee vaan karkuun itseään ja omia pelkojaan. Tai jotakin tyytymättömyyttään jota ei vaan osaa ja uskalla kohdata. Mikä se kenelläkin on. Oma ite? Parisuhteen tila? Työ? Itse ainakin tiedän että nyt kun en ole järin tyytyväinen omaan työhöni niin koitan hakea vapaa-ajalta tosi kivoja ja mielenkiintoisia aktiviteettejä. Kai sitä koittaa kaikilla vähän extreme-kokemuksillakin paikata sitä tyhjiötä/ahdistusta/ketutusta jonka epätyydyttävä duuni aiheuttaa. Puhumattakaan nyt henkilökohtaisemmista murheista, esim huolesta läheisten puolesta, josta nyt en ala tässä tarinoimaan.
Pitäisi opetella tietoisesti pysähtymään. Löytämään se hyvä olo tästä hetkestä. Vapaapäivästä jonka voi viettää ihan vaan kotona. Vaikka yöpaidassa. Peiton alla möllötellen tai vaikka vaan siellä kuistilla istuen ja lintuja kuunnellen. Antaisi vaan ajatusten tulla, ei niitä tarvitsisi pelätä. Päästäisi ne myös menemään eikä jäisi mitään vatvomaan. Tyhjentäisi koko pään ja vaan nauttisi siitä ettei tarvi yhtään mitään.
Ei meille kenellekään ole varmaksi luvattu 80vuotta elämää. Vaikka meillä just nyt ei olisi vakavaa sairautta niin ei me koskaan voida tietää koska tää matka kalmistoon on kuljettu. Turha ajatella että ”mä huilaan sitten lomalla”. ”Mä hellitän tän hullun työtahdin sitten kun saan paremmin palkatun duunin”. ”sit kun mä oon eläkkeellä…”. Ei me tiedetä onko meillä tai meidän rakkailla edes huomista, onko edes seuraavaa puolta vuorokautta. Jos siis tuhlataan vaan koko ajan aikaa tavoittelemalla kuuta taivaalta niin saatetaan lopunkaiken kuolla onnettomampana kuin silloin jos oppisimme että onni löytyy käden mitan päästä.