Kävin muutaman tutun ja muutaman tuntemattoman kanssa kesäkuun alussa pohjoisessa. Matkasta ja sen vaikutuksista voi lukea lisää uudesta blogistani. Reissumme aiheutti joitakin pysyviä seurauksia, joista lähipiirini on varmaan kuullut kyllästymiseen asti. Tässä blogissa voin kertoa sen verran, että tuon matkan myötä lakkasin myös etsimästä täydellistä kasvishampurilaista. Olkoon se vertauskuva jollekin suuremmalle, jos sellaisista välittää.

Pysähdyimme menomatkalla Oulussa lounaalle. Paikallistuntemusta tursuilevat ystäväni valitsivat lounaspaikaksi Tuba-nimisen ravintolan. Valitsin jääräpäisesti kasvishampurilaisen, vaikka se ratkaisu osoittautuukin pettymykseksi 98 kertaa sadasta. Tällä kertaa sain taputella itseäni olkapäälle. Seitan-halloumi-hampurilainen osoittautui kuvaustaan paremmaksi. Sämpylä oli itse leivottu briossi-pulla ja seitanin maku ja koostumus kohdallaan. Myös lisukkeet olivat tasapainossa, jopa hampurilaisen väliin tungettu pakkotomaatti oli kypsää ja makeaa. Mitä pidemmälle hampurilaista söin, sitä varmemmaksi tulin: minun ei tarvitsisi enää etsiä täydellistä kasvishampurilaista. Vaikkei kyseinen hampurilainen ollut missään nimessä täydellinen, oli se paras, mitä olin syönyt 15 kuukauteen. Eikä sitä edellisen hyvän hampurilaisen tarjoillutta paikkaa sitä paitsi ole enää edes olemassa.

Itse hampurilaista tärkeämpää oli kuitenkin se vapauttava tunne siitä, että voisin vihdoin lakata etsimästä. On niin paljon jännempää etsiä muita asioita.