Norjaan muutto
Tää postaus oli mulla mielessä heti, kun sain uuden blogin vireille. Sama postaus löytyi vanhasta blogista (jonka oon jonkin aika sitten sulkenut) ja se tuntui olevan aika hyödyllinen kirjoitus monelle ihmiselle ja vastasi ainakin muutamiin yleisimpiin mielessä pyöriviin kysymyksiin.
Mä en alun perin tullut tänne muuttoaikeet mielessä, tulin vain käymään. Mutta se visiitti vähän venähti; nyt pian 5 -vuoden mittaiseksi käymiseksi. Hetken täällä oltuani oli aika selvää, etten tuu kotiin enää palaamaan. Tai no, eihän mulla kotia siinä kohtaa enää missään ollutkaan; olin muuttanut Suomesta Kreikkaan ja silloin irtisanonut asuntoni, ensin Suomessa ja sitten Rodoksella. Joka tapauksessa, onneksi päädyin kun päädyinkin tänne. Suomalaisen muutto Norjaan on naurettavan yksinkertaista, sillä meillä pohjoismaissa on vapaa liikkuvuus maasta toiseen, eikä mun tarvinut esimerkiksi hakea oleskelu-/työlupaa missään kohtaa.
Kun tuli aika virallistaa mun tänne jääminen sekä aloittaa työt, piti ihan ensimmäisenä mennä paikalliselle verovirastolle (Skattetatten) täyttämään muutama lomake passi kainalossa ja samalla kertaa sain mukaani väliaikasien ”henkilötunnuksen” – D-numeron – jota tarvitsin mm. pankkitilin avaamiseen. Tiliä ei saanut avata ilman tiedossa olevaa työpaikkaa eikä työsopimuksta mielellään kirjoittu ennen olemassa olevaa pankkitilä, joten siinä kohtaa jouduin ramppaan työpaikan ja pankin väliä, mutta lopulta kaikki kuitenkin hoitui. Puhelinliittymää en sillä väliaikaisella D -numerolla vielä saanut nimiini ja se on yhä edelleenkin itseasiassa mun aviomiehen nimissä. Suomessa omasta muutosta piti ilmoittaa Kelaan sekä maistraattiin. Maistaattiin tein osoitteenmuutoksen paikan päällä joskus aikoinaan Suomen reissulla, mutta Kelaan pystyin hoitamaan kaiken netistä käsin verkkoparkkitunnuksilla. Alle kuukaudessa sain sitten postissa ihan oman norjalaisen henkilötunnuksen, eli kovin kauaa en joutunut sitä odottamaan. Siinäpä oikeastaan se – kaiken kaikkiaan älyttömä helppo prosessi.
Toki tänne kotiutuminen sitten muilta kuin virallisilta osin otti oman aikansa, sillä tänne muuttaessa en tietenkään päässyt verkostoituun ja luomaan uusia kaverisuhteita (helpoitenhan se yleensä käy koulusa taikka työpaikalla), mutta mä en opiskellut ja tein töitä pääasiassa yksin, oli aika haasteellista saada uusia ystäviä. Kaverit on mulle tärkee osa arkee ja iso osa mun viihtyvyyttä paikassa kun paikassa, eikä yksinäisyys sovi mulle ollenkaan. Hiljalleen pääsin kuitenkin luomaan omaa verkostoa tänne, sekä nykyään voisin sanoa, että mulla on ihan yhtä kattava kaveripiiri täällä kuin Suomessakin. Suomalaisilla on täällä Pohjois-Norjassa yleisesti ottaen tosi hyvä maine, mut on aina otettu hyvin vastaan paikassa kun paikassa. Edellisestä työpaikasta siivouksen parissa sain lopettamisen yhteydessä kuulla, että niistä oli ilo pitää suomalaista niiden palkkalistoilla sekä niitä harmitti päästää yks tunnollisimmista työntekijöistä toisen firman palvelukseen. Usein ihmisten kanssa jutellessa kuulee, ettei ne edes laske suomalaisia sen pahemmin kotimaassaan ulkomaalaiseksi, kun ollaan ihan naapurista kotoisin. Ahkera, tunnollinen ja hauskan aksentin omaava – ne on ehkä ne kolme kaikista kuulluinta adjektiivia kuvaamaan meitä suomalaisia. Eli, ei mitenkään kamalan huonoja ennakkoluuloja vastaan täällä tarvitse taistella – ja hyvä niin! Viimeistään siinä kohtaa, kun opin ymmärtämään kieltä, mulle ei juuri koskaan oo tullut sellainen olo, että en kuuluis tänne, tai että olisin jollain tapaa ulkopuolella paikallisesta kulttuurista. Se kulttuuri vaan pitää sisällään niin monta asiaa, mitä ei ulkomaille muuttaessa edes muista ajatellakaan; TV -sarjat, musiikki, artistit, koomikot, murre-erot, vitsit, ruoat… Siis se lista on loputon. Ja sen listan omaksumiseen tietenkin menee aikaa. Mitä paremmin pääsee paikalliseen kulttuuriin kiinni, sitä paremmin varmaankin paikkaan juurtuu. Yhteenvetona: ehkä muuton helppous sekä ihanan positiivinen ilmapiiri on tehnyt sen, että tätä paikkaa mielelään kutsuu kodiksi, sillä siltä se tuntuukin.