Hiljaisuuden muistit II: Minna Henriksson ja Araba Evelyn Johnston-Arthur: Festivaali 1962
Kesällä 1962 Helsingissä järjestettiin jättiläistapahtuma nimeltään Maailman nuorison ja ylioppilaiden rauhan ja ystävyyden festivaali, johon osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä ympäri maailman. Miksi meillä ei ole hajuakaan siitä, mikä se oli? Mitä yhteistä on sillä ja Meillä on unelmalla? Miksi unohdettuja asioita pitäisi muistaa?
Torstaina 4.2.2016 klo 17-18 esitetään uusintana Hiljaisuuden muistit -ohjelmakokonaisuuden toinen osa, Festivaali 1962 -niminen radiokuunnelma Radio Helsingin taajuuksilla (Podcast tulee heti, kun teoksen musiikkiin liittyvät tekijänoikeuskysymykset selviävät). Sen lisäksi, että Ruskeat Tytöt sai olla mukana tekemässä itse teosta, pääsin myös tekemään pienen kysymys-vastaus-sähköpostihaastattelun teoksen takana olleen työryhmän jäsenten kanssa.
Araba Evelyn Johnston-Arthur on aktivisti, teoreetikko ja kulttuurialan vaikuttaja, joka opettaa tällä hetkellä Howardin yliopistossa muun muassa valtio-oppia. Minna Henriksson on kuvataiteilija. Ahmed Al-Nawas on puolestaan kuratoinut teoksen.
Koko: Isäni on suomalaisen historian suuri fani ja on kertonut minulle tarinoita Helsingistä niin kauan kuin muistan. En kuitenkaan ollut kuullut Helsingin kesän 1962 tapahtumista ennen kuin Ahmed otti minuun yhteyttä taideteoksen tiimoilta. Miksi tämä on asia, josta emme ole tietoisia? Miksi on tärkeää nostaa se esiin?
Araba: En ole yllättynyt, ettet ole kuullut festivaalista. Hiljaisuus, joka tänä päivänä ympäröi tuota aikaa, on ite asiassa aika äänekäs. Kysymys siitä, miten juuri tämä festivaali hiljennettiin menneisyydessä, ja miten se yhä hiljennetään nykypäivänä on koko projektin ydin. Miten murtaa dominoiva hiljaisuus?
Meidän strategiamme oli tuoda marginaalit keskiöön puhumalla ja näyttämällä asioita, joista ei ole aiemmin ollut puhetta, eli tiedostaa se, että nykypäivänä on erilaisia käsityksiä menneisyydestä.
Ahmed: Kyllä, halusimme puhua nimenomaan vuoden 1962 festivaalista, koska se rikkoi kaikkia dominoivia narratiiveja Suomesta. Saamme jatkuvasti kuulla, että Suomi on kansainvälistynyt vasta vähän aika sitten, ja kansainvälistymisellä yleensä tarkoitetaan yritysmaailma. Tai että monikulttuurisuus on uusilmiö. Lisäksi me kuulemme jatkuvasti tarinoita Suomen neutraalisuudesta. Nämä ovat sellaisia luotuja väitteitä.
Toinen asia, joka kiinnosti minua ja myös työryhmää, oli festivaalin jälkivaikutus suomalaisiin nuoriin. Ei pelkästään tämän yhden festivaalin, vaan festivaalin yleensä, kaikkien aikaisempien ja sen jälkeen tulleiden, sen koko konseptin. Festivaalin kautta monet köyhät nuoret saivat mahdollisuuden matkustaa ja tavata muita ihmisiä. Helsingin festivaalit myös saivat monet nuoret näkemään, että kolmas maailma ei ole sitä mitä Tarzan ja Tintti väittävät. Kolmannen maailman kolonialismi ja dekolonialismi tulivat tutuksi monille festivaalin kautta. Varsinkin vuoden 1962 festivaaleilla kiinnitettiin erityistä huomitoa vasta itsenäistyneisiin valtioihin.
Kolmas asia, josta olin kiinnostunut, oli se, miten festivaali voi toimia poliittisena platformina eikä ainoastaan viihteenä. Mikä on festivaalin poliittinen potentiaali rikkoa rajoja? Vaikka festivaali oli vasemmistolainen, vuoden 1962 jälkeen Suomesta osallistui muille festivaaleille myös nuoria porvari- ja konservatiivipuolueista.
Minna: Haluaisin vielä painottaa, että festivaali ei siis ole ajan kuluessa painunut unholaan merkityksettömänä tapahtumana, itsestään, vaan se on tietoisesti vaiennettu. Se vaiennettiin jo festivaalin kuluessa, ja jopa sen valmisteluvaiheessa, mediaboikotilla. Suomalainen valtamedia Yleisradiosta Helsingin Sanomiin teeskentelivät ettei festivaalia ollut olemassa – vaikka Helsingissä oli 18 000 nuorta ympäri maailmaa, mukana ajan suuria kuuluisuuksia – ja sen sijaan uutisotsikoissa olivat Suomi-Ruotsi maaottelu ja Kotkan meripäivät.
Tämän boikotin, sekä muunlaisen festivaalisabotaasin taustavoimana oli SYT – Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -järjestö, jonka perustaja oli R. Erik Serlachius ja rahoittajina silloisen elinkeinoelämän kerma. He olivat yhdistyneet kommunisminvastaiseen ja työläisten organisoitumisen vastaiseen salaiseen kampanjaan. Lisäksi festivaali myöhempien aikojen historiankirjoituksessa on jätetty tietoisesti paitsioon tai se on pelkistetty kommunismifestivaalina ja kylmän sodan oireena. Sen merkitystä muun muassa antikolonialistisen taistelujen kohtauspaikkana ei ole tunnistettu.
Festivaalista löytyy vain yksi pätevä teos, Joni Krekolan kirja Maailma Kylässä 1962 – Helsingin Nuorisofestivaali (Pystykorva, Suomen Rauhanpuolustajat 2012). Luulen, että festivaalin merkitystä Suomen kansainvälistymisessä ei ole tunnistettu nimenomaan sen takia, että tämä kansainvälisyys oli vasemmistolaisittain suuntautunutta. Festivaali ei koskaan päässyt iskostumaan suomalaisten kansalliseen muistiin niin kuin olympialaiset, talvisota ja urheilumenestykset. Festivaalia ei koskaan päästetty iskostumaan siihen.
Koko: Tämä projekti käsittelee nykypäivää ja menneisyyttä, sitä miten ne sekoittuvat ja miten asiat eivät välttämättä muutu juurikaan, vaikka ne muuttuvat jatkuvasti. Miten ja miksi te valitsitte juuri tämän tapahtuman teoksen lähtökohdaksi?
Araba: Idea juuri tämän festivaalin käyttämisestä tuli Ahmedilta, ja innostuin siitä heti. Olen tekemässä väitöskirjaa ja tarkastelen tätä samaa ajanjaksoa toisesta näkökulmasta. Tutkimukseni käsittelee sitä, miten Wienin panafrikkalainen, rasisminvastainen opiskelijayhdistys hiljennettiin vuosina 1961-64, ja kuinka sitä hiljennetään yhä. Nyt kun olen tarkastellut asiaa myös Suomen näkökulmasta, on kiinnostavaa, kuinka neutraalisuuden kautta rakennetaan kansallista identiteettia molemmissa maissa, vaikka sitä tulkitaankin eri tavoin. Itävallassa, myöskin ei-sosialistisessa maassa, järjestettiin sama festivaali jo vuonna 1959.
Koko: Ahmed, miten sitten löysit festivaalin?
Ahmed: Noin vuosi ennen teoksen aloittamista, löysin Minnan mainitseman kirjan. Olin kuullut jo aiemmin tapahtumasta kaverin äidiltä, joka oli työskennellyt vapaaehtoisena Helsingissä ja osallistunut muille festivaaleille eri sosialistisen blokin maissa. En kuitenkaan ymmärtänyt hänen puheistaan, miten merkittävät festivaali oli ollut kooltaan, ohjelmaltaan että polittisesti, sain kunnon kuvan vasta Krekolan kirjan myötä.
Minna: Valitsimme radion taideteoksemme muodoksi sen takia, että näin voisimme – ehkä vähän myöhässä, mutta kuitenkin – rikkoa festivaalia ympäröivää hiljaisuutta. Tärkeänä osana ohjelmaa olivat ‘vierailevien toimittajien’ reportaasit, joissa neljä kutsumaamme marginalisoituneiden kysymyksille omistautunutta toimittajaa tai kirjoittajaa käsittelivät festivaalin laajaa aihetta oman työnsä näkökulmasta. Ja meille Radio Helsingin kiireisien tuntien keskeytys tunnin kestoisella puheohjelmalla, jossa faktat ja fiktiot menevät sekaisin, samoin kuin historia ja nykypäivä, oli jonkinlainen interventio, väliintulo, jollaiseen festivaali ei aiemmin yltänyt.
Olen kiinnostunut historiasta nimenomaan siltä näkökannalta, mitä siitä vaiennetaan ja mitä nostetaan. Opimme näin, ei vain historiasta, vaan myös ja ennen kaikkea nykyajasta. Pystymme tarkastelemaan muuten ehkä näkymättömänä pysyttelevää vallitsevaa ideologiaa. Esimerkkinä aivan toisista ajanjaksoista, mielestäni siinä tavassa, miten eri tavoin Tsaarinvallan ja Ruotsin kuningaskunnan ajanjaksoja muistetaan – toista hävitetään, toista glorifioidaan – kertoo siitä, kuinka täällä yhä yritetään kiinnittyä johonkin pohjoismaiseen ja arjalaiseen ja vahvistaa eroa slaavilaiseen.
Festivaalit ajoittuvat erittäin kiinnostavaan ajanjaksoon, hyvinvointivaltion syntyyn. Nimenomaan tuona lyhyenä ajanjaksona, 1958-62 alettiin rakentaa työttömyysturvaa ja parantaa eläkkeiden ja lapsilisien tasoa. Nyt kun ne jälleen eivät ole itsestäänselvyyksiä, olisi hyvä muistaa, miten ne kerran saatiin aikaan. Historioitsija Päivi Uljas muistuttaakin työssään, että hyvinvointia ei rakennettu rikkaiden armeliaisuudesta ja solidaarisuudesta.
Päinvastoin! Se saatiin aikaan vasemmiston ja aktiivisten kansalaisten, niinsanottujen ulkoparlamentaaristen ryhmien, aloitteesta ja painostuksesta. Ja hyvinvointiyhteiskunta ei ole joku valmis paketti, joka annetaan kansalle, vaan jatkuvien taistelujen – lakkojen ja mielenosoituksien kompromissina saatu tulos ja prosessi. Mikseivät johtavat politikkomme muistuta meitä tästä historiasta.
Koko: Kun katselin valokuvia vuodelta 1962, minulle tuli mieleen kesän 2015 Meillä on unelma -tapahtuma? Näettettekö yhtäläisyyksiä tai eroja?
Ahmed: Historiallinen konteksti on hyvin erilainen. Festivaalilla oli pitkät perinteet, ja niitä oli järjestetty tuossa vaiheessa jo seitsemän kertaa ympäri Eurooppaa. Festivaalille oli transnationaalinen kattojärjestö, jossa oli edustajia eri mantereilta. Myös Suomen poliittinen tilanne oli hyvin erilainen. Vasemmisto oli tosi vahva, ja sen kannatus oli suuri. Myös oppilasyhdistyksillä oli paljon poliittista vaikutusvaltaa verrattuna tähän päivään.
Sen takia festivaali saatiin tänne, vaikka vastustus oli suurta oikeiston puolelta. Historiallisesta kontekstista huolimatta näen myös paljon yhtenäisyyksiä. Samanlaiset hiljentämisen mekanismit toistuvat Meillä on unelma -mielenosoituksessa ja kaikissa muissakin viimeaikaisissa hallituksen vastaisissa mielenosoituksissa.
Teksti on osa Hiljaisuuden muistit -teoskokonaisuutta käsittelevää juttusarjaa, ja se on toteutettu yhteistyössä nykytaideorganisaatio Checkpoint Helsingin kanssa.