Tolkien eli sinne ja ehkä takaisin

Vaikka olen vannoutunut kirjallisuuden ystävä ja lukemisen kannattaja, kuten esimerkiksi täältä voi huomata, olen itse saanut viime aikoina luettua vähän kehnonlaisesti. Alkuvuodesta luin kyllä Hippo Taatilan mainion teoksen Isipappablues, mutta sitä edellisestä loppuun luetusta kirjasta onkin jo aikaa.

Tästä intoutuneena tai tähän kyllästyneenä olen ottanut itselleni lukuhaasteen tähän alkuvuoteen. Ajattelin lukea J. R. R. Tolkienin Keski-Maa -tuotannon eli Silmarillionin, Hobitin ja Tarun sormusten herrasta selvittääkseni niin sanotusti what the fuzz is about. Nuohan muodostavat aika kivan kokonaisuudenkin yhdessä, vaikka ne onkin julkaistu täysin eri aikoina. Tolkienin fantasiassa on kiinnostavaa koko maailman, mytologian ja kielten luominen (vaikka luonnollisesti suurin osa siitä onkin omasta maailmastamme lainattua). Siksi nuo kirjat ovatkin aina kiinnostaneet minua, vaikka en ole niitä saanutkaan luettua. Joskus kauan sitten muistan lukeneeni Tarua sormusten herrasta noin puoliväliin, kunnes jotenkin kyllästyin.

Nyt olen aloittanut ilmeisesti hankalimmasta eli Silmarillionista, mutta toistaiseksi vaikuttaa ainakin hyvältä. Silmarillionia on sanottu vaikeaksi siksi, että siinä ei ole erityisesti samaistuttavaa päähenkilöä tai muutenkaan niin paljon kosketuspintaa kuin kirjallisuudessa yleensä. Tuo vaikuttaa minusta yksinomaan kiinnostavalta fantasialta. Olen joskus keskustellutkin tästä aiheesta: jos fantasiassa on mahdollisuus luoda millaisia maailmoja ja henkilöitä tahansa, miksi niistä tehdään aina meidän maailmamme ja ihmistemme kaltaisia? Helppo vastaus on tietenkin tuo samaistuminen, mutta luulisin samaistumisen olevan mahdollista muihinkin kuin inhimillisiin olentoihin.

Tiedän, että Tolkienin fantasiamaailmat ja -teokset ovat monille erittäin rakkaita. Aika näyttää, saadaanko minusta vielä Tolkien-fäniä.

 

(kuva täältä)