Kielikeskustelun sudenkuopat

Silloin tällöin erilaiset kieliasiat nousevat julkiseen keskusteluun Suomessa. Viime aikoina tavallisin keskustelunaihe on ollut pakkoruotsi erityisesti sen poistamiseksi luodun kansalaisaloitteen takia. On hyvä, että kieliasioista keskustellaan. Valitettavasti kielistä puhutaan hyvin vahvasti mutupohjalta, eikä ajatella omien väitteiden totuudenmukaisuutta juuri omaa kokemusta pidemmälle. Otan tässä käsittelyyn muutaman pakkoruotsikeskustelussa usein kuulleeni väitteen – ja sitten revin ne pieniksi palasiksi.

1. Ruotsi ja erityisesti suomi ovat pieniä kieliä

Vanha klassikko, jota toistellaan medioissa ja keskusteluissa itsestäänselvyytenä. Ongelma on se, että väite on silkkaa skeidaa. Maailmassa puhutaan noin 6000–8000 kieltä. Suurin osa niistä on noin tuhannen puhujan kieliä. Yli miljoonan puhujan kieliä on maailman kielistä noin 3 prosenttia. Suomi (ja totta kai myös ruotsi) ylittävät tuon miljoonankin puhujan rajan kirkkaasti. Suomea on totuttu vertaamaan valtaviin (indo)eurooppalaisiin kieliin, kuten englantiin, saksaan ja espanjaan, mikä vääristää todellisuutta.

2. Ruotsin opiskelu vie tilaa muilta kieliltä

Kansalaisaloiteporukan näkyvin argumentti on ollut tämä. Sekin perustuu harhaiseen ajatukseen siitä, että ihmisen aivoissa olisi jokin tietty lokero kielille, ja lokeron täytyttyä sinne ei enää mahtuisi mitään. Näinhän asia ei tietenkään ole, vaan kielten opiskelu päinvastoin edistää myös muiden kielten opiskelua. Sama pätee myös argumenttiin, jonka mukaan maahanmuuttajalasten tulisi opiskella vain vastaanottajamaansa kieltä, eikä omaa äidinkieltään. Oman äidinkielen hallinta helpottaa huomattavasti toisen kielen oppimista.

3. Kaikkien tulisi opetella englantia ja venäjää ruotsin sijaan

Tämäkin on ollut tyypillinen väite keskustelussa. Ruotsi ei kuulemma tarjoa riittävästi kansainvälisiä mahdollisuuksia. Kieliin suhtaudutaan keskustelussa vain ja ainoastaan välineinä. Niillä itsellään ei koeta juuri olevan arvoa. Olen jokseenkin lopen kyllästynyt siihen, että koulu- ja opetussuunnitelmakeskusteluun on pesiytynyt ajatus siitä, että koulujen tulisi rasvata oppilaitaan valtion talouden rattaiksi, ja kaikki pitäisi tehdä mahdollisimman tehokkaasti. Koulussa pitäisi oppia ajattelemaan ja toimimaan yhdessä; kenties voisi vähän kasvaakin. Siellä opetetaan kuitenkin lapsia. Ruotsi ei varmasti ole kaikkein tarpeellisin oppiaine koulussa, mutta en koe, että minkään ylläolevan kielen opettelu sen sijaan toisi minkäänlaista muutosta.

4. Ruotsissa ei tarvitse opiskella suomea

Kansalaisaloitteessa todetaan, että missään muussa maailman maassa ei ole Suomen kaltaista vaatimusta vähemmistökielen opiskelusta. Tämä on jo tekstaripostauksessani kritisoima ”koska muualla tehdään asiat paskasti, niin meidänkin täytyy” -argumentti. Olen melko varma, että suomenruotsalaiset pärjäisivät ihan hyvin, vaikka kaikki suomea äidinkielenään puhuvat eivät osaisi ruotsia. Ja onhan ruotsi eritasoisessa asemassa muihin vähemmistökieliin verrattuna. Koen kuitenkin, että ennemmin meidän tulisi opiskella muita vähemmistökieliä kuin hylätä ruotsinopiskelu. Nykyinen järjestelymme turvaa ruotsinkielisten ihmisoikeudet kielipolitiikan tasolla.
Usein Suomen kahden virallisen kielen politiikkaa on kritisoitu myös taloudella: se tulee meille kalliiksi. Mitä sitten? Onko tilanne se, että talous ajaa ihmisoikeuksien edelle? Tulipa tästä muuten mieleeni hyvä poliitikkotesti ensi kevään eduskuntavaaleihin: mihin järjestykseen ehdokas laittaa seuraavat asiat: talous, ihmisoikeudet, ympäristö. Jos lista alkaa taloudella, minä heitän ehdokkaan heti olan yli.

Kieliin suhtaudutaan liian yhdentekevästi. Ne ovat koko ajattelumme, kulttuurimme ja yhteiskuntamme perusta. Ei niitä voi noin vain ohittaa.