Viikko alkaa olla lopuillaan, ja viikonlopun juhlamenot kolkuttelevat ovella. Ennen äitini synttärijuhlahumuun siirtymistä ajattelin vielä palata vajaan viikon takaisiin tunnelmiin. Viime viikonloppuna kalastelin nimittäin itselleni seuraa Ollin bändin keikalle, mutta jostain kumman syystä kukaan ei ollut kiinnostunut liittymään seuraani kuuntelemaan tuntematonta bändiä tuntemattomaan baariin. Päätin sitten lähteä yksin. Aiempien kokemusteni perusteella olisi tietenkin pitänyt arvata, että yksin istuva nainen ei jää humalaisilta miehiltä huomaamatta tälläkään kertaa.

Ensin tuli pappa. En voinut kieltäytyä tanssikutsusta, koska mies oli niin vanha. Varovasti pidimme toisiamme käsistä kiinni ja astuimme vuoroin vasemmalle ja sitten oikealle. Vihaan Yötä, mutta voin vannoa, että koskaan aiemmin en ole odottanut minkään sen kappaleen loppumista niin paljon kuin tuolloin odotin Ihmisen pojan kohdalla.

Sitten tuli papan kaveri. Pyysi istumaan heidän pöytäänsä, koska näyttää kuulemma kummalliselta, kun nainen istuu yksinään. ”Selvä. Ei kiinnosta”, ajattelin, mutta kieltäydyin kohteliaasti vedoten siihen, että haluan nähdä bändin kunnolla. Olin ylpeä itsestäni.

Sitten tuli tosi lihava mies ja pyysi tanssimaan. Kun en taaskaan osannut sanoa ei ja suostuin, mies vaikutti yllättyneeltä. Tämä mies oli oikeastaan ihan hauska ja opetti minulle tanssiaskelia. Pyörähdinkin pari kertaa, mutta lopun taivutus oli liikaa ja kiljaisin ”Apua, ei saa!” sen verran uskottavasti, että toista tanssia ei tarvinnut tanssia.

Viimeiseksi tuli vielä humalainen mies. Tiesin, että encoren ekan biisin loppua vietiin, joten suostuin. Pieni loppubiletyshän voisi olla ihan hauska juttu.

– Onks tää susta hyvä bändi? hän kysyi.

– No, mä oon ehkä vähän puolueellinen vastaamaan, kun mun mies ja tutut soittaa siinä, minä vastasin.

– Ai jaa. Kuka on sun mies?

– Se on toi kitaristi tossa keskellä.

– Okei… (Alkaa vilkuilla muualle.) Sun pitää nyt tanssia loput yksin, hän totesi ja käveli jonkun toisen naisen luo.

Jossain toisessa tilanteessa olisin saattanut loukkaantua, mutta nyt tilanne lähinnä huvitti minua.

No, vaikka laahaavat tanssiaskeleet vanhuksen ja lihavan miehen kanssa eivät ehkä kuuluneet illan lempihetkiini, pahinta oli seurata humalaisten ääliöiden örveltämistä. Kinastelua, sätkivän hytkyvää tanssahtelua ja oluen läikyttämistä jatkui koko illan, mutta bändin lopetettua niitä seurasi yhden miehen liukastuminen ja kaatuminen. Pyyhkiessäni verta selvin päin tanssilattialta ajattelin, että en ehkä enää ikinä halua olla humalassa. Pikkukaupunkien ”paikalliset” ovat siis oivallinen paikka päihdevalistukselle. Tässäpä uusi loistava markkinarako!