Anssi Kela kirjoitti taannoin omassa blogissaan Cheekistä (http://www.anssikela.com/2013/11/24/cheekista/). Sitä on kai tapana saada mitä tilaa.

Olen nähnyt Anssi Kelan livenä muutamia kertoja hänen ”uuden tulemisensa” jälkeen ja jokaisella kerralla olen hämmentynyt siitä tunteesta, minkä hän saa aikaan. Tunnetta on hieman hankala kuvata, mutta esiintyessään Kela huokuu sekä valtavaa energiaa että levollisuutta. Artisti on sisäistänyt sen, että nämä ihmiset ovat tulleet katsomaan juuri häntä, eikä hänen tarvitse esittää mitään muuta.

Kaikesta tekemisestä paistaa se, että lavalla seisoo onnellinen artisti, joka jakaa onneaan myös yleisölle. (Mainittakoon, että samanlaisen tunteen olen saanut myös J. Karjalaisen keikalla. Ehkä molemmat artistit nauttivat uudella tavalla paluustaan kansakunnan kaapin päälle.) Teennäinen rokkikukkous ja toistuvat maneerit eivät tuo artistia lähelle. Kun esiintyjä on aidosti esillä koko persoonallaan, nousevat keikat vaivattoman oloisesti yhteisöllisiksi herätysjuhliksi. Anssi Kelan keikoilla on hyvä olla.

Toisekseen Kela ottaa yleisönsä myös musisointinsa ulkopuolella. Älykkäät ja hauskat Facebook-päivitykset viihdyttävät seuraajia tasaisin väliajoin. Sosiaalisesta mediasta saisi helposti tehtyä tylsistyttävän joka keikan jälkeen toistuvan ”KIITOS HELSINKI, OLI MAHTAVAA!” -tyyppisen aivottoman kumileimasimen. Twittertehokkuuden maailmassa pitkät, ilmaisuvoimaiset ja koukuttavat tarinat nousevat esiin massasta. En minä valitse lukemisiani sen perusteella, että teksti on lyhyt, vaan siksi, että se kiinnostaa. (Mitä ei voi sanoa esimerkiksi pääministerin 140 merkin töksäytyksistä.)

Toisinaan näkee pohdittavan, onko kulttuurityö varsinaista työtä lainkaan. Kysymys on älytön. Kulttuuri ja taide ovat inhimillisiä perustoimintoja, joiden avulla jätetään jälkiä ympäröivään maailmaan. Nykyään kulttuurista elantonsa saaminen vaatii kuitenkin paljon vaivaa. Anssi Kela on täyspäiväinen muusikko, mutta on ”laajentanut palveluaan” myös varsinaisen musiikkinsa ulkopuolelle. Hän antaa itsestään yleisölle kaiken niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin.

Tähän joku nohevasti ajattelee, että kyllähän esimerkiksi lääkärit ovat tärkeämpiä, koska he pitävät ihmiset terveinä ja hengissä. Toki näinkin, mutta kulttuurityöläiset antavat hengissä pysymiselle jonkin tarkoituksen. En minä halua elää 90-vuotiaaksi pelkästään tiskaten ja imuroiden. Siispä kiitos sinulle, Anssi Kela.